Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


16.12.2016   |   Riikka Lindström

Perhesuhteita ja riemukasta improvisaatiota kahden teoksen ensi-illassa

”On se jännää, miten valossa varjot tanssii”, aloittaa Pia Lindy runollisesti Heini Nukarin kanssa luodun improvisaatiodueton Layers – Light Times. Runollinen lause jää kaikumaan koko esityksen taustalle.

Teos on nimensä mukainen – täynnä liikkeen, äänen, puheen, hengityksen ja kohtaamisen kerroksia sekä syvällistä keveyttä. Varjot tanssivat valossa, tai valot varjoissa. Nukari ja Lindy synnyttävät hetken kuuntelusta riemastuttavan, sydämellisesti naurattavan, absurdin ja hienovaraisen teoksen. Liike ja ääni sulautuvat saumattomasti yhteen. Hetken, liikkeen ja toinen toisensa kuuntelu on äärimmäisen tarkkaa. Tätä voi kutsua improvisaation virtuositeetiksi.

Improvisaatio on hetken taidetta, mutta jotta hetket voisivat syntyä mahdollisimman vaivattomasti ja aidosti, tarvitaan paljon pohjatyötä. Pia Lindysta ja Heini Nukarista näkee heidän pitkän ja tinkimättömän työskentelynsä tanssi- ja ääni-improvisaation parissa. He todella luottavat liikkeeseen. Lavalla on ainoastaan kaksi ihmistä yksinkertaisissa vaatteissa, heidän kehonsa ja äänensä, ei erityistä lavastusta, valaistusta tai musiikkia.

Tämän projektin parissa Lindy ja Nukari ovat aloittaneet työskentelyn yhdessä jo kaksi vuotta sitten. He ovat esiintyvät yhdessä myös julkisissa tiloissa kuten kirjastoissa, mutta tuntuu tärkeältä, että tanssi-improvisaation taide saa välillä myös aivan oman, keskittyneen ja ulkomaailman hälinältä rauhoitetun tilansa teatterissa.

Improvisaation hienous on myös siinä, että katsojalla on laaja tila luoda näkemäänsä ja kuulemaansa omia mielleyhtymiään, mielikuviaan ja hahmojaan. Itse näin teoksessa yhtäällä mielisairaalan tylsistyneitä asukkeja, toisaalla paineiden puristuksessa elävän kontrollifriikkinaisen, jonka ahdistus pusertuu lopulta ulos ”Pestään… kaikki!” -huutona, ja lopulta yksinäiseen toimistorakennukseen maailmanlopun jäljiltä jääneet työntekijät, jotka leikkivät hylätyssä tilassa. Kaiken yllä leijui kuitenkin syvältä kumpuava ilo ja kepeys. Yleisökin purkautuu estottomaan nauruun esityksen aikana ja sen loputtua.

Pohdin esityksen jälkeen, miksi monet kokevat nykytanssin ja improvisaation vaikeaksi taiteenlajiksi. On jotain niin radikaalia siinä, että tanssijat asettavat ylimääräisestä rekvisiitasta, valmiiksi asetelluista askelkuvioista ja esteettisistä liikkeen esteettisistä normeista riisutut kehonsa esille, valmiina tuottamaan minkälaista vain liikettä ja ääntä vain. Kokemus voi olla katsojalle ahdistavakin rajattomuudessaan. Silti improvisoidulle liikkeelle ja hetkessä tapahtumiselle altistuminen on, kun siihen uskaltautuu, parhaimmillaan taianomainen ja vapauttava kokemus.

Pia Lindyn ja Heini Nukarin yhteistyö jatkuu, joten heitä on onneksi mahdollisuus nähdä improvisoimassa yhdessä myös Höyhentämön kolmen esityksen jälkeen.

Sooloteos perheen merkityksistä

Jonna Lehdon sooloteos La Famiglia – I know I put it somewhere pohtii perheen ja lähimmäisyyden merkityksiä.

Teoksen tunnelma on riisuttu ja pelkistetty. Ragnheiður Maísól Sturludóttirin lavastuksen ja Moa Larsdotter Perssonin puvustuksen väreinä on valkoista ja harmaan sävyjä, kuten vanhoissa valokuva-albumeissa. Teoksen päähenkilö on hieman ujon oloinen hahmo, joka piiloutuu harmaan huppunsa taakse, ujuttaa itseään lavalle asetettuihin erikokoisiin valkoisiin laatikoihin, eikä näytä haluavan paljastaa itsestään liikaa. Kuitenkin hän sukeltaa rohkeasti suvun muistoihin, tunkee päänsä laatikkoon kuin olisi jollakin tapaa perheen muistojen vankina, tai sitten vain utelias.

Kuulemme isoäidin äänen, joka kertoo yhtä aikaa hupaisalla ja koskettavalla tavalla tarinaa ensirakkaudestaan sodan aikana. Isoäidin maanläheinen tarina on mielenkiintoinen kontrasti abstaktille näyttämölle ja liikkeelle.

Teoksen hahmo tuntuu hakevan kontaktia perheeseen, sen tarinoihin ja ehkä itseensä, mutta lopputulos jää avoimeksi. Hahmo oli tehty mahdollisimman neutraaliksi eikä esiintyjän kasvoja näkynyt juurikaan hupun takaa, mikä toisaalta antoi tilaa omille tulkinnoille, mutta jätti teokseen hieman turhaa välimatkaa suhteessa katsojaan.

Teos yhdistää luontevalla ja alleviivaamattomalla tavalla nykytanssia sekä klovnerian ja esineteatterin keinoja. Erityisen koskettava on viimeinen kohtaus, jossa nostetaan kauniilla tavalla esille perhealbumin kuvia. Yksityisissä perhekuvissa on jotain yleispätevää – niissä tunnistaa sen herkkyyden, kauneuden ja kipeyden, joka läheisimpiin ihmissuhteisiimme liittyy.

Riikka Lindström

Kirjoittaja on tanssija, kirjoittaja ja teologi.

Kahden teoksen ensi-ilta teatteri Höyhentämössä 10.12.2016

La Famiglia – I know I put it somewhere
Ohjaus, esitys: Jonna Lehto
Lavastus: Ragnheiður Maísól Sturludóttir
Pukusuunnittelu: Moa Larsdotter Persson
Äänisuunnittelu: Juhani Saari
Valosuunnittelu: Juha Sääski

Layers – Light times
Esitys: Pia Lindy, Heini Nukari

 

Kuva teoksesta La Famiglia – I know I put it somewhere. Kuva: Jan Ahlstedt.