Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


23.04.2016   |   Laura Lehtinen

Vaalean naisen ajatuksia ruskean esityksen ympäriltä

Sonya Lindforsin teos NOBLE SAVAGE pelaa avoimin kortein. Teoksen ennakkomarkkinoinnissa on selkeästi kerrottu, mistä on kyse. Esitys on värillisten, rodullistettujen esiintyjien esiinmarssi, joka kääntää valtasuhteet päälaelleen: tällä näyttämöllä valkoinen on poikkeus, vaikkakin katsomo ainakin ensi-illassa oli valkoisten kansoittama.

NOBLE SAVAGE koostuu neljästä osasta. Ensimmäinen läiskäyttää eteemme valtavan kirjon kulttuurista kuvastoa, joka pitää yllä ja rakentaa käsitystä värillisestä, eksoottisesta, eroottisesta, arvaamattomasta, villistä toisesta. Näyttämöllä vilahtavat lännenelokuvat, musiikkivideoiden ja viihdeteollisuuden moninainen maailma, urheilu, draamallinen showtanssi, intiaanikanootit ja jouset, barokkiooppera ”Indian Queen”. Toiseuden äänen kantajaksi teoksessa on valittu Pocahontas, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansan prinsessa, joka kaapattiin Eurooppaan 1600-luvulla ja jonka tarina on kerrottu toisin Disneyn animaatioelokuvassa.

Ensimmäisen osan ydinkohtia minulle on Ima Iduozeen brown-monologi, joka esittelee ruskean miehen ruskealla näyttämöllä, ruskeassa asussa tekemässä ruskeaa tanssitaidetta ja aloittamassa ”brown fucking revolution”! Ruskeudesta puhuminen muistuttaa minulle, ettei tässä ole kysymys mustavalkoisesti mustasta ja valkoisesta. Pocahontas-elokuvan tunnussävelmässä kehotetaan maalaamaan kaikilla tuulen väreillä. Jos kaikkia värejä laittaa päällekkäin, tulee ruskeaa, sekoituksesta riippuen eri ruskean sävyjä, toiset hailakampia kuin toiset. Kuka meistä siis on toinen?

Eräs toinen voimakkaasti minuun jäänyt hetki on kohtaus, jossa monumentaalisen kokoiselta näytöltä tuutataan etnokuvastoa, ämyreistä Colours of the Wind -räppiä. Tanssimatolla nähdään rouheaa, röyhkeää katutanssia. Hufvudstadsbladetin arviossaan Tove Djupsjöbacka kirjoittaa, että kohtaus on katsojalle liikaa. Voi olla, mutta joka tapauksessa se purskauttaa kasvoillemme voimallisesti sen, miten toiseuttamisen kuvasto ja toimintatavat ovat kaikkialla. Emme havaitse niitä yksittäisinä elementteinä, kuten emme tämän kohtauksen osasiakaan. Valtakulttuurin virran mukana luisuteltaessa joidenkin toiseksi asettaminen on osin piilotettua, salakavalaa ja ikään kuin sellaisenaan nieltävää. Nyt, kun sille kaikelle annetaan ääni, asia rynnii jokaisen tajuntaan.

Teoksen toisessa osassa valkoisuus ja valkoisen kulttuuri näyttävät naurettavat piirteensä. Valkonaamaiset, päälaelleen keikautetun minstrel show’n taiteilijat esittävät karikatyyriä minusta. Elekieli on teennäistä ja turhan asetettua, olemus pidätetty, huumori outoa ja bileetkin nuivat. Kuitenkin, kun ihka oikea valkoinen mies saapuu ensimmäistä kertaa näyttämölle, hänet toivotetaan avosylin tervetulleeksi kavereineen päivineen. Mies on yksin ja hämillään. Sitten teos tekee sen, mistä puhuu: antaa tilaa toiseudelle, tällä kertaa valkoiselle. Seuraa hihityttävä, itseironinen valkoisen miehen hegemoniapläjäys, jossa muusikot, euromiehet Jussi Matikainen ja Erno Aaltonen fiilistelevät hyviä vibojaan ja kelluvat etuoikeutuskulpassaan. Kyllä valkoista yleisöä nyt naurattaa. Entä huomenna, kun esityksen ulkopuolisessa todellisuudessa pitäisi kyseenalaistaa oma ansaitsematon asemansa?

Kolmas osa on kirjaimellisesti lukudraama. Se esittää Pocahontasin ja John Smithin sekä parisuhdeneuvojan keskustelun kautta sen, mitä työryhmällä on sanottavanaan: Hei sinä, juuri sinä valkoinen siellä katsomossa, et voi sanoutua irti toiseuttamisen rakenteista. Joko elät niiden osana ja vahvistat niitä tai taistelet niitä vastaan. Kunkin meistä on tutkittava toiseuttajaa itsessämme. Vain omia ajattelu- ja toimintamallejamme tiedostamalla voimme aloittaa toisin tekemisen. Tekstin valkoisen miehen absurdit kootut selitykset voisivat olla kenen tahansa meistä puhetta.

Teoksen neljäs osa, lopuke, antaa tilalle aikaa puhua, esiintyä vuorostaan. Se painaa minut ahtaalle. Ääni jylisee ja valot vilkkuvat, kun taas esiintyjät ovat pysähtyneet, lakanneet esittämästä meille. Tila on valaistu siten, että kenenkään ihonväri tai kasvojen ilme ei näy. Kun ääni lopulta lakkaa, olen vapautettu. Kuitenkin jään vielä odottamaan myös esiintyjiltä jonkinlaista esiintuloa, ikään kuin anteeksiantoa. (Se on vain minun valkoinen toiveeni.)

NOBLE SAVAGE esiintyjineen on rohkea ja suora muttei ryppyotsainen. Katsomossa ei tule syytetty olo, vaikka minua vasten heitetään melko tiukkaa toteamaa mm. omasta ansaitsemattomasta erityisasemastani. Ainoastaan loppu on jykevyydessään painostava. On selvää, että vaikka minua osoitellaan sormella, esiintyjäkaarti ei ole uhkaava, katkera tai edes vihainen. Se vain näyttää, miten asiat ovat, miten rakenteet seisovat ja missä olisi muutoksen paikka. Itse jään miettimään, miten NOBLE SAVAGE, Zodiakin tuotannossa oleva tanssiteos voisi tulla saavutettavammaksi muillekin yhteiskuntamme toiseutetuille? Onko tanssitaide vain meille, ei toisille?

Laura Lehtinen

Kirjoittaja on taiteesta ja sen ympäriltä kirjoittava freelancer, tanssin tekijä ja kirjoittamisen opettaja.

Sonya Lindforsin vastine HBL:n kritiikkiin
TOISEUS 101 -julkaisu toiseudesta ja moninaisuudesta

 

NOBLE SAVAGE Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa 3.5.2016 asti

Ohjaus ja konsepti: Sonya Lindfors
Esiintyjät: Ima Iduozee, Amira Khalifa, Sonya Lindfors, Deogracias Masomi, Julian Owusu, Esete Sutinen
Valosuunnittelu ja musiikki: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Jussi Matikainen
Lavastus: Aino Koski
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Videosuunnittelu: Timo Wright, Laura Jantunen
Dramaturginen tuki: Maryan Abdulkarim
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Sonya Lindfors

Kuva: Sanna Käsmä. Kuvassa vasemmalta Julian Owusu, Deogracias Masomi, Esete Sutinen, Ima Iduozee, Amira Khalifa, Sonya Lindfors.