Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


16.12.2015   |   Liisa Vihmanen

Tasa-arvoa ja reipasta menoa Joutsenlammella

Lokakuun lopulla Tukholman kuninkaallisessa baletissa sai ensi-iltansa Mats Ekin Joutsenlampi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Ekin teosta esitti jokin muu ryhmä kuin Cullberg-baletti. Nyt se esitettiin myös ensi kertaa orkesterin säestyksellä.

Odotukset olivat suuret kun istahdin täyteen, tunkkaisen punaiseen Kungliga operan balettikatsomoon. Pääni oli jo pitkään ollut ylikuormittunut balettikliseistä ja tuntui, että baletit toistivat yhtä ja samaa. Lisäksi muutamat uudet balettikoreografiat olivat olleet pettymyksiä: ne olivat täyttäneet näyttämön toissijaisella tilpehöörillä, ylirunsailla puvuilla ja tekniikalla, jonka seassa tanssijoiden oli yritettävä mahtua tanssimaan, melko perinteisin kuvioin.

Halusin nähtä jotain muuta. Tulkinnan, joka haastaisi ja pyyhkisi antikvaarisen pölyn silmistäni. Kaikki ympärillä kuitenkin viesti että tulossa olisi taas perinteinen klassikko: simpsakoita tyllejä, varvastossuja ja tiukkoja nutturoita sekä väliajan kevyttä puheensorinaa kiireessä juodun kuohujuoman äärellä. Arabeski toisensa perään, hyppy, hyppy, piruetti, enkä hetken päästä muistaisi siitä enää mitään. Eikä Mats Ekin Joutsenlampi, jonka ensi-esitys oli 1987, tietenkään mikään uusi teos ollut.

Jo ensimmäiset tahdit lupasivat paljon. Oli selvää, että Ekin Joutsenlammessa pääosassa olisi sittenkin tanssi, eivät puvut ja lavastus, jotka oli suunnitellut Marie-Louise Ekman. Ekman on nimekäs kuvataiteilija ja lavastaja, joka on johtanut sekä Kuninkaallista taidekorkeakoulua että Tukholman Dramaten -teatteria. En väheksy lavasteiden tai pukujen roolia, mutta sittenkin – ne eivät saa varastaa showta. Ekmanin luoma näyttämö oli hyvin paljas, ainoina elementteinä litteät, poptaiteesta ja sarjakuvista hahmonsa saaneet tilanjakajat ja muutamat harvat esineet. Kun tarina sitä vaati, Ekman antoi näyttämölle väriä. Vahvasti ja paljon kerrallaan. Omituisin lavastuselementti oli ihmistä suurempi, valkoinen jäätelötötteröä muistuttava veistos. Oletan, että se oli Ekmanin näkemys joutsenen pyrstöstä.

Hienointa oli seurata koreografian kristallinkirkasta ajatusta ja suuntaa. Liian usein balettiteokset ovat harhailua sinne tänne ilman, että tanssissa kiteytyisi jokin johtoajatus tai tyylillinen kirkkaus. Mats Ek kuuluu suuriin koreografeihin juuri siksi, että hänen balettinsa ovat persoonallisia kokonaistaideteoksia, jossa jokainen osa on tarkkaan mietitty.

Teos sopi erinomaisesti Kuninkaallisen baletin tanssittavaksi, sillä Ekin koreografia on vaativaa ja siinä voidaan hyvin hyödyntää klassisen baletin tanssijoiden teknistä osaamista. Tämä Joutsenlampi tanssittiin kokonaan ilman kärkitossuja ja se tuntui hyvältä. Jäin miettimään, miksi tossujen poissaolo toi tanssijoiden ruumiillisuuden niin poikkeuksellisen voimakkaasti esiin. Tuntui, että tanssijat olivat vahvemmin kiinni omassa kehossaan, kun kärkitekniikka ei hallinnut ilmaisua. Naisten kärkitossuttomuus teki heistä myös fyysisesti tasa-arvoisia miesten kanssa. Baletin varvastanssi on niin hallitseva elementti, että se myös määrittää sitä, miten ballerinaa katsotaan ja mitä hänestä nähdään. Ek oli pyrkinyt häivyttämään tanssijoiden sukupuolierot ja se tuntui luonnolliselta: joutsenlammella ON sekä uroksia että naaraita, samanlaisissa höyhenpuvuissa.

Mats Ek oli korvannut Joutsenlammen ylenpalttisen romanttisuuden kevyellä huumorilla – mutta kääntämättä teosta kuitenkaan komediaksi. Balettikomiikka on niin kulunut laji, että sitä ei onneksi tarvinnut katsella. Ekin koreografiassa huumori syntyi henkilöiden kohtaamisista. Surumielinen hauskuus nousi hahmojen sisältä, ei niiden ulkoisesta olemuksesta tai kohelluksesta.

Kun orkesteri soitti Joutsenlammen tuttuja melodioita, jossakin vaiheessa mietin, lyövätkö musiikilliset laineet jo liian korkealla. Näyttämötapahtumien ja musiikin yhteisvaikutus vei ajatukset välillä harhailemaan sirkuksen pariin. En tosin usko, että Ek olisi harhailustani pahastunut. Olen edelleen sitä mieltä, että Tshaikovskin musiikki on paikoin niin ylidramaattista, että hänestä olisi tullut hyvä estradisäveltäjä myös Venäjän suurille sirkusareenoille.

Ensimmäinen puoliaika juoksutti vinhaa vauhtia tarinaa ja tuttuja variaatioita – uusin askelin. Prinssin roolin tanssinut Jérome Marchand oli nappivalinta. Marchand on pitkänhuiskea, eksyneen oloinen hahmo, joka tapaa valkoisen joutsenen, Nadja Sellrupin. Sellrup puolestaan teki voimakkaan ja päättäväisen roolityön, joka oli kaukana perinteisten valkoisten joutsenten arasta ja itseensä keskittyneestä olemuksesta. Jos perinteisissä Joutsenlammissa tanssijoiden ilmassa värisevät kädet ovat hurmanneet yleisön, Ekin joutsenparvi nousi pikemmin huuruiselta suolta, höyhenet vielä öisestä kuurasta jäykkinä, reidet voimaa uhkuen.

Toinen puoliaika poikkesi tyylilisesti ensimmäisestä. Siinä prinssi matkustaa maailmalla, Israelissa, Espanjassa ja Venäjällä. Venäläisen tanssin Piet Mondrian -tyyppinen puvustus hämmensi. Valkoinen pinta, jota punaiset ja siniset raidat rikkoivat, oli taidehistoriallisesti tyylikäs, mutta en ymmärtänyt, miten hollantilaisen Mondrianin maalaukset liittyivät Venäjään. Toinen puoliaika oli myös koreografialtaan rikkonaisempi kuin ensimmäinen. Toisaalta, kokonaisuus olisi ollut luultavasti astetta latteampi, jos teos olisi rullannut samalla raiteella alusta loppuun.

Kaiken kaikkiaan Mats Ekin Joutsenlampi oli piristävä, taidokas ja nerokas toteutus. Se osoitti, että klassikkoja kannattaa runnella, eivät ne siihen kuole. Joissakin variaatioissa näkyi, kuinka koreografi oli kamppaillut perinteisen tulkinnan kanssa. Silloin tuloksena oli taistelua, kieltämistä ja vastakohtia. Toisaalta Ekin teos ei tuntunut ottavan turhia paineita siitä, millainen Petipa-Ivanovin Joutsenlampi on. Leikkauspisteissä pikemminkin vinkattiin silmää pietarilaiskoreografeille kuin julistettiin, että kuulkaas, nyt me teemme jotakin tyystin erilaista.

 

Liisa Vihmanen

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.

 

PS. Joutsenlammet puhuttavat myös muualla. Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaine järjesti marraskuussa Joutsenlampi-seminaarin yhdessä Suomen Kansallisoopperan ja Kansallisbaletin kanssa. Tukholman Tanssimuseossa puolestaan on tänä syksynä ollut esillä pieni Joutsenlampi-näyttely. Se on tarjonnut välähdyksiä erilaisiin Joutsenlampiin ympäri maailman. Tässä muutamia näyttelyn tarjoamia linkkejä:

 

Mats Ek, 1987:

 

Luc Petton:

 

Jean-Christophe Maillot:

 

Dada Masilo:

 

Kajsa Giertz:

 

John Neumeier, Hampuri 1976:

 

Matthew Bourne, Lontoo 1995:

 

Kuva teoksesta: Carl Thorborg. Kuvassa Anthony Lomuljo ja Casia Vengoechea.