Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


09.11.2015   |   Martta Heikkilä

Sanattoman kielellä

Veli Lehtovaaran teos Väärinaseteltu – Clandestine sites: Displaced osuu nykytaiteen ytimeen, sillä muodoltaan se on kollaasi, jossa yhdistyvät kuvataiteen, tanssiteoksen ja populaarin ja klassisen musiikin keinot. Monitaiteinen teos on puheesta, laulusta ja soitosta, tekstistä ja liikkeestä koostuva installaatio. Se kiertää salia, keskipiste muuttuu, teos purkautuu jatkuvasti ja syntyy uudelleen toisessa muodossa erilaisin ilmaisun välinein.

Esitys sisältää monia aineksia, mutta pohjimmiltaan se on läpikotaisin kirjallinen. Käsitteellisesti teos perustuu kysymykseen siitä, onko tunteita mahdollista ilmaista sanoin: onko ihmisellä kykyä viestiä kokemuksiaan sanojen kaltaisten symbolien avulla, ja voiko sisimpien tunteiden kommunikaatio onnistua edes teoriassa? Lehtovaaran teoksessa tätä mahdollisuutta etsitään lakkaamatta mutta törmätään sen epäonnistumiseen. Teoksen aiheena on rakkaus, mutta rakkaus toiseen kaikuu tyhjyyteen ja tunnettaan kuuluttavat ovat näyttämöllä aina yksin. Silti heillä on halu ja jopa pakkomielle puhua rakkaudesta ja löytää joku, jolle osoittaa se.

Teosesittelyssä Väärinasetellun mainitaan pohjautuvan Virginia Woolfin romaaniin Orlando (1928), mutta huomattavasti näkyvämmän aseman saa toinen lähdeteos, ranskalaisen kirjallisuusteoreetikon ja kulttuurifilosofin Roland Barthesin teos Rakastuneen kielellä (1977, suomennettu 2000). Siinä Barthes etsii erilaisia kielellisiä ilmauksia rakkaudelle ja rakastuneen vimmaiselle tarpeelle pukea kokemuksensa sanoiksi. Rakkauteen kuuluvat katastrofit, kriisit ja fantasiat, turhamaisuus ja omistautuminen, lahjat ja ja täyttymys – ja enemmän kuin mikään muu siihen kuuluu kieli: puhe, kirjoitus ja myytit. Jälkistrukturalistiseen tapaan Barthes keskittyy tarkastelemaan rakkautta juuri kielen ja merkkien näkökulmasta, sillä hänelle rakkaudessa asiat ovat merkkejä toisista asioista – halun kohteesta ja haluajasta, tunteiden saamista muodoista ja rakkauden ilmaisemisen esteistä. Barthes kuvailee, miten kohdettaan turhaan etsivä halu siirtyy sijaisobjekteihin, esimerkiksi kuvitelmiin ja esineisiin. Nämä muistuttavat yhtä aikaa rakkauden kohteesta ja sen poissaolosta. Katkelmallinen, lyhyistä luvuista muodostuva kirja viittaa intertekstuaalisiin lukemattomiin lähteisiin: filosofisiin, kaunokirjallisiin, psykoanalyyttisiin ja uskonnollisiin.

Rakastuneen kielestä heijastuu ajatus, että rakkaudesta puhuttaessa ongelmia ei tuota niinkään itse tunne vaan sen vaatimat sanat. Filosofi Ludwig Wittgensteinia mukaillen sekä Barthesin että Väärinaseteltu-teoksen yhteinen ajatus on ehkä se, että kirjallisissa esityksissä tunteen rajat ovat sen edellyttämän kielen rajat. Samalla molemmat kysyvät, voidaanko rajat ylittää – voivatko esimerkiksi käytännön teot tai taide tuottaa rakkaudelle ilmaisuja, jotka eivät perustuisi kielen symbolisuuteen? Rakastuneen kieli syntyy nimittäin yksinäisyydestä, sillä kieltä ei välttämättä tarvittaisi, jos kommunikaatio olisi aina mahdollista konkreettisesti, vailla välimatkaa ja tarvetta selittää tuntemuksia. Rakkauden kieli syntyy puhujan tarpeesta ilmaista yksinäisyydessä syntyviä ajatuksia, saattaa ne maailmaan ja tavoittaa joku toinen. Tämä voi olla lähellä mutta myös äärettömän kaukana ja ehkä jo lopullisesti poissa.

Myös teoksessaan Vartaloiden kaupunki (2013) Lehtovaara tarkasteli kielen ja ruumiillisen kokemuksen esittämistä installaatiomaisessa tilassa.

Rakenteeltaan Väärinaseteltu on selkeä. Se muodostuu neljästä melko pitkästä osuudesta, joista ensimmäinen on omistettu ”poissa olevalle esiintyjälle”. Siinä katsojat saavat kiertää esitystilaa ja tutkia Rakastuneen kielellä -kirjasta irrotettuja sivuja, jotka on aseteltu veistosten ja installaatioiden muotoon. Barthesin fragmentaarinen teos on fragmentoitunut entisestään, sillä Lehtovaara on poistanut, alleviivannut ja kommentoinut sen ranskan-, suomen- ja englanninkielisiä versioita. Keskellä tilaa riippuu tekstin peittämä suuri vinoneliön muotoinen kappale, ja salin eri puolilla pienille valkokankaille heijastuu tanssiteoksen tai performanssin esitysohjeita. Samalla kuullaan ympäri tilaa ripustetuista kaiuttimista naisääntä, jonka puhuu englannin kielellä rakkaudesta. Sanat toistuvat, mutta emme tiedä, kuka puhuu ja kenelle puhe on osoitettu. Teksteistä muodostuu näin eräänlaisia performatiiveja, sillä niiden lukeminen ja kuuleminen eivät näytä johtavan minnekään.

Kielellisemmin alkava teos jatkuu tanssijan liikkeellä, kun Eleanor Bauer saapuu paikalle rullaluistimilla. Hiljaisuudessa hän kiertää lattiaa pysähtymättä kunnes seisahtuu ja ryhtyy puhumaan Woolfin Orlando-romaanin sanoin – jälleen rakkaudesta ja kohtaamisestamme ihmisten kanssa. Bauer alkaa tanssia, etsii ilmehtimällä muotoja tunnetiloille ja päätyy akrobaattisiin liikkeisiin. Uusi käänne koittaa hänen puhjetessaan ranskankieliseen lauluun. Laulu paljastuu Juice Leskisen Syksyn säveleksi, jonka pettymys ja masennus kätkeytyvät nyt vieraaseen kieleen.

Kolmannessa osassa laulamisen teema jatkuu. On kuin Lehtovaara kysyisi, onko musiikin kieli niin universaali, että se tavoittaisi tunteen sanoista huolimatta. Esiintyjä, Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen laulaja Ville Ahonen, ainakin yrittää: kitaran säestyksellä hän esittää suomennoksina Chris Isaakin kappaleen Wicked Game ja Neil Youngin My My, Hey Hey (Out of the Blue). Samalla vapaasti sovelletut ja runoilijoiden tuotantoa lainaavat sanoitukset heijastuvat uudelleen englanniksi käännettyinä seinälle, mikä saa alkuperäisen ja tulkitun sanoman erkanemaan toisistaan yhä kauemmas. Kielten ja sen tulkinnan loputtomiin kerroksiin törmäävä kaipuu todellisiin, oikeisiin sanoihin johtaa vain epätoivoon: ”rakkaus ei tarkoita mitään”, ”hän oli tappaa minut hiljaisuudellaan”, ”nyt toistelen sanoja, joihin en enää usko”, Ahonen laulaa Isaakin kappaleen sanoja. Lopuksi jää jäljelle yksinkertainen toteamus: ”tämä laulu on tyhjä”.

Väärinasetellun osista neljäs ja viimeinen päästää paineista puhua ja ymmärtää. Marianna Henriksson esittää cembalolla Italian barokkiajan säveltäjien Tarquinio Merulan, Giovanni Picchin ja Gregorio Strozzin musiikkia. Samalla paperiteos tilan keskellä muuttuu punaiseksi ja alkaa sykkiä kuin jättimäinen sydän.

Väärinaseteltu käsittelee postmodernin filosofian oivalluksia keinoin, joita tekee mieli yhtä lailla kutsua postmoderneiksi siitä huolimatta, että käsite on vääjäämättä jo ehtinyt kulua. Väärinaseteltu yhdistelee eri ilmaisun lajeja kokonaistaideteokseksi, viittaa erilaisiin lähdeteoksiin ja kertoo mahdottomuudesta välittää merkityksiä ilman, että väärinymmärrykselle, sattumalle ja täydentämiselle jäisi aina tilaa. Kirjallisen sisällön, tunteiden kommunikoinnin vaativuuden, lisäksi tulkitsen teoksen tarkastelevan taiteilijan olemisen ehtoja ja työskentelyn motiiveja: halua puhua yleisölle ja yritystä tavoittaa joku, jolle sanottavalla olisi merkitystä. Katsojalle kaksituntinen teos on hieman pitkä – ei siksi, että se on kirjallinen, sillä vastaanotto ei välttämättä edellytä lukeneisuutta, vaan siksi, että tiivistämällä jaksot olisivat vielä nykyisestä kiteytyneet. Teos muuntuu jatkuvasti, tunteet vaihtuvat, mutta käsitteelliset asetelmat säilyvät. Saattaa olla, että dramaturgia olisi kestänyt vieläkin voimakkaampaa intensiteetin vaihtelua, vielä suurempaa luottamusta yleisön kykyyn jakaa sanattomat kokemukset ja se, mikä erottaa ja yhdistää meitä.

Martta Heikkilä

Kirjoittaja on FT, kriitikko ja estetiikan tutkija Helsingin yliopistossa.

 

Väärinaseteltu – Clandestine Sites: Displaced Mediakeskus Lumeessa 5.11.2015 Liikkeellä marraskuussa -festivaalilla

Koreografia, yhdessä esiintyjien kanssa: Veli Lehtovaara
Esiintyjät: Chrysa Parkinson, Eleanor Bauer, Ville Ahonen, Marianna Henriksson
Valo- ja tilasuunnittelu: Mikko Hynninen
Äänisuunnittelu: Tuomas Skopa, Jani Hietanen
Neuvonanto: Masi Tiitta
Tuottaja: Riikka Thitz
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Liikkeellä marraskuussa, Sõltumatu Tantsu Lava / STL (Tallinna)

Kuva: Yoshi Omori. Kuvassa Ville Ahonen.