Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


29.10.2015   |   Niko Hallikainen

Yksin Sateessa? 2015: Peruskysymysten äärellä

ReDoing Gender 1.5 –tanssiteos alkaa brittiläisen tanssija Andreas Constantinoun huohottaessa kyyristyneenä apinamaski päässään. Taustalla kuuluu suuri valkoinen kohina kuin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 –elokuvan alussa, kun apinat löytävät planeetaltaan monoliitin. Teos alkaa eeppisessä ilmapiirissä, jossa pyritään ratkaisemaan miehisyyden ongelma oman identiteettityön kautta.

Näyttämön mies etsii omaa sukupuoli-identiteettiään sovittamalla näyttämöllä olevia vaatekappaleita kuin koeolosuhteissa. Valot viittovat, onnistuuko apina sille asetetussa tehtävässä. Elämä sukupuoltemme kanssa on hapuilua. Kun tanssija tekeytyy apinan jälkeen vauvaksi, joka opettelee vauhdilla karttuvia motorisia taitojaan, muistuttaa se vahvasti ensituntumaa syväsukelluksesta kriittiseen sukupuolenteoriaan.

Yksi esityksen vahvimmista kuvista on runsaasti rehkiessään hikoileva Constantinou, jonka vauvanaamion silmä- ja suuaukoista sataa hikeä näyttämölle. Esitys on muuten kuin viihteellinen baarikabaret, sen huumori on lapsellisen campia. Teoksen voisi kuvitella helposti toimivan parhaiten nuortenesityksenä tai huuruisena happeningina queer-klubilla.

Näyttämön nurkassa on tuoli, johon on aseteltu pukumiehen arkinen vaatetus, joka muodostaa isällisen miehuuden mallin figuurin. Tämän hahmon eteen on katettu mikrofoni ikään kuin tarinan kertojaääni tulisi tämän näkymättömän miehen, abstrahoidun narraattorin suusta. Hieman itsestäänselviä huomioita sukupuolen esittämisen peruskysymyksistä, mutta kenties syystä.

Kun esitys lopussaan leikittelee käsitepareilla, jotka ovat tuttuja Judith Butlerin sukupuoliteorioista, se pistää todella yksinkertaiseen ja välittömään pakettiin jotain hyvin vaikeaselkoista. Nämä esityksen teatterilliset keinot ovat yksinkertaisia, mutta ne saavat pohtimaan eri katsojien yksilöllisiä tarpeita. Redoing Gender 1.5 tulee leikkineeksi lähinnä sellaisilla oleellisuuksilla ja havainnoilla, joita tulen pitäneeksi itsestäänselvyyksinä. Se on kuitenkin lähempänä valtaväestön tarpeita, ja sen esittäminen Joensuun kaupunginteatterissa on perusteellisen arvostettavaa.

Itäinen tanssin aluekeskus tekee todella pitkäjänteistä ja tärkeää taiteellista työtä, jonka ote on pitkäpinnaista ja rauhallista. Sen suhde paikallisiin tuntuu olevan läheinen siten, että sillä on kosketus sijaintiinsa. Joensuussa tajuan olevani niin nykytaiteessa kylvetty tai kylvetetty, että heitän itse suuren osan nykytaiteesta menemään oman pesuveteni mukana. Tarkoitan, että oma silmäni on terottunut hyvin marginaaliseksi.

Pidän jokseenkin surulliselta, miten kynnys kokea teatterissa jotain hienoa nousee sitä mukaan, mitä enemmän näkee. Se saattaa kuulostaa täysin vieraalta tai itsestäänselvyydeltä muille kuin itselleni, mutta kyynisyyden siitä tunnistan. Constantinou tekee helpon näkyväksi kamppailun astua oman rakenteellisen positionsa ulkopuolelle, ja hänen esityksensä tapahtuminen Joensuun kaupunginteatterissa loksauttaa monet palaset kohdalleen. Se ei sytytä minussa katsomisen riemua, mutta se on lämmin ja inhimillinen merkki ITAK:in tekemästä työstä.

Niko Hallikainen

Kirjoittaja on vapaa tanssikriitikko ja poikkitaiteellinen aktivisti, jonka kirjoituksia julkaistaan Zodiakin Okulaari-blogissa, Teatteri&Tanssissa, Voimassa ja Liikekielessä.

 

Andreas Constantinoun ReDoing Gender 1.5 Yksin sateessa? –festivaalilla Joensuun kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä 23.10.2015

Kuva: Allan Høgholm Henriksen