Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


28.10.2015   |   Niko Hallikainen

Yksin Sateessa? 2015: Tekijyydellinen murros

Joensuussa viikon kestävän Yksin sateessa? –festivaalin avajaisteos oli tänä vuonna Sanna Kekäläisen keväällä kantaesitetty Diva Vulva. Ruumiillisen taiteen teatterissa debytoinut teos on puolessa vuodessa ja ulkomailla kierrettyään Diva Vulva on tiukentunut ja tehostunut vaikuttavammaksi.

Teos ei tunnu olevan vain vertauskuva ihmiskehosta kapitalismin symbolina. Sillä on myös erityislaatuisen kriittinen ote Kekäläisen omaan tekijyyteen. Kekäläinen tunnetaan yhtenä suomalaisen nykytanssin pioneerikoreografeista, joiden töiden kautta postmoderni tanssitaide rantautui Suomeen. Hänen työnsä ovat olleet temaattisesti haastavia, mutta ne ovat tietyiltä osin säilyneet tekijyydellisesti hyvin modernistisina.

Modernistisia niistä tekee Kekäläisen töissä vahvasti korostettu naiskoreografin ylivalta ja omistajuussuhde näyttämöön, jolla kaikki on alisteista koreografin auteur-asemoinnille. Koreografin sukupuoli Kekäläisen tapauksessa on oleellista siksi, että kun hän töissään toistaa maskuliinisen auteur-tekijyyden tunnusmerkit naisena, hän tulee nyrjäyttäneeksi asetelman feministiseksi. Hän hakkaa nahkavyöllä näyttämön tyhjää pöytää Gustav Mahlerin tahdissa ikään kuin klassista porvarillista miestekijyyttä imitoiden. Kuva on silti feminismin ensiaskeleita: nainen käyttämässä valtaa kuin patriarkaalinen mies. Se on feminismiä, jota tarvitaan, mutta se ei ole täysin aukotonta.

Diva Vulva on kuin filosofinen käsite, jolla Kekäläinen viittaa kaltaiseensa tekijyyteen. Esitys tuntuu rakentavan uutta muotoa rakenteelliseen itsekritiikkiin perustuen. Toisen tanssijan Jonna Eiskosen kehoa käytetään näyttämöllä materiaalina, joka on hädin tuskin läsnä koko teoksessa. Hänen lyhyet hetkensä näyttämöllä toimivat kuin vallankäytöllinen ele: hänet pannaan näytille vain siksi, että hänet voidaan panna näytille. Vallankäyttö ei ole pelkästään symbolista, se on aktuaalista työhallinnollista vallankäyttöä, joka ensialkuun tuntuu epäreilulta itse tanssijaa kohtaan ­– sitten Diva Vulvan kenties suurimmalta oivallukselta.

Tämä masturboiva spektaakkelidiiva, kuten Maria Säkö kritiikissään Kekäläisen näyttämöhahmoa luonnehti, viittaa Diva Vulva –hahmon lisäksi merkittävästi soolona työskennelleen Kekäläisen aiempiinkin töihin. Se muistuttaa Kekäläisen esitysten hierarkisista kohtauksista kuten Sananvapaus ja Spektaakkelissa, jossa Kekäläinen tulee lopussa ojentamaan vaatteet alastomille esiintyjille ja vapauttaa nämä näin synnyinasuistaan.

Diva Vulva katkaisee tämän modernistisesti pyhitetyn tekijyyden jatkumon. Se toistaa Kekäläisen aiemman tuotannon kaltaisia kuvia, mutta täysin itsetietoisesti niin, että Kekäläinen tuntuu jopa osin satirisoivan omaa työtään. “Keho kapitalismin symbolina” –filosofialla teos tulee tunnustaneeksi, että porvarillinen hierarkia on läsnä myös Kekäläisen omassa taiteessa ja tekijyydellisissä piirteissä, vaikka ne olisivatkin feministisiä.

Vaikka Diva Vulva tuntuu taiteilijan työtä uudistavalta eleeltä, se käytännössä tuskin viittaa Kekäläisen tulevan luopumaan tyylillisestä eheydestään, eikä tähän ole tarvettakaan. Kekäläisen tyylin ominaispiirteet ovat niin vahvoja, että modernistisuudestaan huolimatta hänen uransa on luonut yhden vahvimmista suomalaisen tanssin näyttämökielistä. Silti Diva Vulva tuntuu harppaukselta johonkin tekijälleen tuntemattomaan. Kun hän ohjaa itse teoksensa valot ja musiikit näyttämöllä, se on tekijyyden tietynasteinen kuolema. Se on taidepolitiikkamme tuottama taloudellinen nöyryytys, joka kääntyy varkain taiteelliseksi voitoksi tässä ajassa.

Esityksen loppupuolella Kekäläinen sulloo näyttämöllä turkiksen nahkatakin sisälle, asettelee sen oudon resonoivaksi figuuriksi, jota hän ryhtyy sylissään heijaamaan. Näyn äidillisyys ja fyysisen läheisyyden kaipuu murtavat spektaakkelidiivan selän. Lopun Muslimgauzen Palestiina-tekno viittaa myös jonkinlaiseen mullistukseen, itsekriittiseen keskeytykseen Kekäläisen tuotannossa.

Kun Kekäläinen kutsuu Eiskosen viimeistä kertaa näyttämölle, he ryhtyvät hivuttautumaan näyttämön poikki alastoman sylikkäin, mikä tuntuu luopumiselta. Se viitoittaa tietä ensi tammikuussa Stoassa kantaesitettävään Passion-teokseen, joka Diva Vulvan perusteella saattaa porrastua entistä näyttävämmäksi murrokseksi Kekäläisen tekijyydessä.

Niko Hallikainen

Kirjoittaja on vapaa tanssikriitikko ja poikkitaiteellinen aktivisti, jonka kirjoituksia julkaistaan Zodiakin Okulaari-blogissa, Teatteri&Tanssissa, Voimassa ja Liikekielessä.

 

Diva Vulva Yksin Sateessa? -festivaalilla Kulttuurikeskus Ahjossa 22.10.2015

Käsikirjoitus, teksti, koreografia ja tila: Sanna Kekäläinen
Esitys: Sanna Kekäläinen ja Jonna Eiskonen
Tuotantovastaava, graafinen suunnittelu: Lilja Lehmuskallio
Tiedotus: Aino Järvi-Eskola
Tuotanto: K&C Kekäläinen & Company

Kuva: Lilja Lehmuskallio