Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


27.08.2015   |   Piia Peltola

Niin hirveän sympaattista! – Jenni Koistisen Kotimatkalla Zodiakissa

Kotimatkalla on esitys, joka muotoutuu katsojassa, ja on jokaiselle erilainen. Mahdollisesti katsoja miettii jotain hyvin henkilökohtaista, mahdollisesti jotain yleisempää tai jopa yhteiskunnallista. Ainahan näin tavallaan on, mutta harvinaisempaa kai on, että katsojana todella tuntee omien ajatustensa – ja myös vastustuksensa niiden osana – olevan niin suvereenin oikeita tulkintoja.

Teos alkaa Sitratorilta, jonka levoton maine on isolta osin syypää siihen huonoon kaikuun, joka Kannelmäen nimellä kaupunginosana on. Kalliosta Sitratorille vuonna 2013 siirtynyt Oona Tikkaojan Unelma-veistos tuo väriä betonin harmaaseen, ja retrofuturistinen jatkumo juna-asemalta torille ja vuonna 1992 valmistuneen Kanneltalon ohi pääsee oikeuksiinsa. Välillä junasta tulee ihmisiä, jotka pyyhkivät torin ja näyttämön yli.

Katsomme maisemaa, jossa tanssijat kuljettavat kotiin kuuluvia esineitä: mattoa, lamppua, viherkasvia. Tulee mieleen lapsuuden leikit, joissa ulkosalle kuviteltiin toisia tiloja. Kodin tuntu kotileikkiä varten syntyi, kun vain löytyi sopiva nurkka tai asfalttikuvio, kuten Sitratorin neliskulmiot laatoituksessa. Liikkeet ovat kotoa tuttuja: kattilan hämmennys ja sisäinen kotiahdistus liikkeen muodossa vuorottelevat. Teoksen tanssijat ovat Zodiakin teoskurssilaisia sekä Minun nimeni on -yhteisötanssiprojektin osallistujia. Ihmeellisesti huomaan vieläkin olevani niin tottunut koulutetun tanssijaruumiin katseluun, että ”tavallisten” ihmisten katsominen liikkeessä tuntuu tirkistelyltä, se on kiinnostavampaa kuin mikään, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Lisäksi kiveys tanssin alla tuo läsnäolevaksi sen kitkan, joka kotona liikkumiseenkin liittyy. Miten hidasta ja kömpelöä on esimerkiksi siivota!

Aitoihin nojailee nuoria, joilla on mankka, josta tulee rap-musiikkia, se on hetken aikaa esityksen äänimaisemaa. Esitys hengittää rauhakseltaan Sitratorin henkeä, kaikki kuuluu esitykseen. Sitten lähdetään kävelylle.

Kävelymatkoilla alkaa huomata yksityiskohtia, katsoo maailmaa taiteena. Kävelijöiden mukana kulkee pieni kaiutin, joka säestää maisemaa. Juna-radan ylittävän sillan lasimosaiikki herättää väreihin, huomaamaan valon. Kannelmäki pistää parastaan. Leikkipuisto on täynnä lapsia ja nuoria, teinit kiikkuvat rengaskeinussa, huudahtelevat. Alan saavuttaa sellaisen leppoisuuden asteen, että melkein raivostun. Tämä on niin sympaattista!

Kuljemme kannelmäkeläisten ihmisten koteihin, joissa talon asukas kertoo meille jotain asumukseensa liittyvää. Joskus pienen tarinan, joskus jonkun tärkeän yksityiskohdan kodistaan. Saamme muutamia pieniä tehtäviä, ehdotuksia siitä, mihin voisimme aivojamme kävelyn ohessa käyttää. Yhtäkään ei ole pakko tehdä, ja koen voivani luottaa esityksen katsojaetiikkaan ja sen systemaattisuuteen. Voin rauhassa tutkiskella kotien pohjaratkaisuja ja hajujen kerroksia asiallisen vieraan roolini turvin.

Tanssijaryhmä ilmestyy ja katoaa. Missään vaiheessa katsojan rooli ei muutu passiiviseksi. Jotain on aina ajateltava, asettauduttava, oltava ruumiineen läsnä. Merkitykset eivät selity ja irtoa minusta pois, muiden käsiin, selitettäviksi. Välillä tanssi näyttää peliltä, toisinaan se muistuttaa kodissa olemisen kitkasta ja kotona tunnetuista tunteista, välillä se on suorastaan aggressiivista uurastusta tai näyttää vaaralliselta.

Yhdessä kodissa luulen näkeväni saman tamperelaisen pienen teatterin mainoksen, jonka olen nähnyt yhden ystävän luona. Yhtäkkiä kuva on kristallinkirkas: asumisen palapeli. Kun muutan uuteen paikkaan, joku on asunut siinä ja mennyt muualle. Mehän asumme toistemme kodeissa. Muistan kuulleeni, että sanan koti alkuperä on sanassa kota. Niitä tapasi olla useampi, joten kun ihminen meni kotiin, hän meni ”kotiin”. Kun on kysymys kodista, ei voi olla ajattelematta kodittomia, ja toisaalta sitä, että kodeissa on piilossa myös paljon pahaa oloa.

Koko teoksen rytmi on leppoisa, se asettuu ja tuo uutta tahdissa, joka on helppo vastaanottaa. Esityksen huumori on outoa ja kepeää: kerran oppaamme tiputtaa valtavan läjän avaimia keskelle katua ja sanoo huikean huolettomasti: ohhoh. Esiintyjät – niin tanssijat kuin kotiensa esittelijätkin – tuntuvat energialtaan erityisiltä. He ovat intensiivisiä, mutta keveitä, avoimia ja itsensä päällä. Oppaanamme toimivan koreografin esiintyjäpersoona hymyilee kaikille aidon hyväksyvästi. Hiljalleen antaudun esityksen naiiviudelle, rauhoitun ja laskeudun hyviin sfääreihin. Minun pitää tehdä muille se, mitä esitys teki minulle.

 

Piia Peltola

Kirjoittaja on Kannelmäessä asuva teatteriohjaaja ja näyttelijä, ja paljon tanssinut katsoja, joka on tehnyt koreografioita teatteriin mm. Ylioppilasteatterissa. Piia Peltolan viimeisin ohjaustyö on näytelmä Aukko Teatteri Takomossa, ja tällä hetkellä hän näyttelee Eduskunta 3 -esityksessä Ryhmäteatterissa. Peltola ihailee usein tanssiteosten rakennetta, joka poikkeaa teatteriesitysten konventiosta.

 

Kotimatkalla Helsingin Kannelmäessä, kantaesitys 24.8.2015

Koreografia: Jenni Koistinen
Esiintyjät: Sari Palmgren, Jukka Tarvainen ja Zodiakin Kotimatkalla-teoskurssilaiset
Äänisuunnittelu: Juuso Hannukainen
Äänimateriaalin toteutus: Juuso Hannukainen, Minun nimeni on -orkesteri
Valo- ja äänitekniikka: Anna Pöllänen ja Hannu Nummela
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus ja Kanneltalo

Kuva: Uupi Tirronen. Kuvassa Sari Palmgren.