Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


25.08.2015   |   Simo Kellokumpu

Tanssiva tutkimus: Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja

Nivel on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisusarja, joka tuo esiin taiteelliseen tutkimukseen liittyvää keskustelua esittävissä taiteissa. Tähän mennessä sarjassa on ilmestynyt viisi julkaisua, ja tämä kirjoitus käsittelee sarjan viime syksynä ilmestynyttä kolmatta osaa Tanssiva tutkimus: Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja, jonka ovat toimittaneet Leena Rouhiainen ja Hanna Järvinen. Kyseinen teos toimii oppaana tanssista kiinnostuneelle tutkijalle ja tarjoaa esimerkiksi tanssin opiskelijalle moninaisia näkökulmia tanssiin.

Tanssiva tutkimus: Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja -kirja keskittyy nimensä mukaisesti moninaiseen tanssin tutkimukseen. Teoksen alussa oleva Saatteeksi-osio on kattava kuvaus siitä, mitä se pitää sisällään. Viimeisenä artikkelina on Leena Rouhiaisen, Hanna Järvisen ja Eeva Anttilan kirjoitus taiteellisesta tutkimuksesta yhtenä tutkimusjuonteena. Vaikka teos ei varsinaisesti käsittele taiteellista tutkimusta, se kuitenkin pyrkii tuomaan esiin moninaisia näkökulmia vilkkaaseenkin keskusteluun siitä mitä taiteellinen tutkimus on ja voi olla. Lyhyesti voidaan sanoa, että yhden näkemyksen mukaan taiteellisessa tutkimuksessa taide ei ole perinteisen taiteen tutkimuksen mukaisesti erillinen objekti jota tutkitaan, vaan taiteellisessa tutkimuksessa taiteelliset prosessit ja käytänteet voivat olla tutkimuksen subjekti, objekti, konteksti ja myös yleisölle avautuva lopputulema. [1] Taiteellinen tutkimus pyrkii vastaamaan kysymyksiin, joihin perinteiset akateemiset tutkimusmetodit ja -traditiot jättävät aukkoja. Suomessa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tehtävä esittävien taiteiden taiteellinen tutkimus on monialaista ja painottunut taiteilijan praktiikasta nouseviin kysymyksiin. Tanssivan tutkimuksen artikkelien lopuissa olevat lähdeluettelot tarjoavat kattavaa materiaalia niille, jotka haluavat perehtyä julkaisun eri aiheisiin lisää.

Julkaisun alusta alkaen yksi monia taiteen tekijöitä koskeva tärkeä kysymys nousee esiin; yritys ja haaste sanallistaa taiteellista työtä. [2] Apurahahakemukset, yleisökeskustelut, opetustilanteet, taiteellisten työryhmien yhteiskeskustelut keskellä taiteellista prosessia sekä monet muut tilanteet, joissa omaa työtään pitää sanallistaa, saavat tämänkaltaisten tekstien kautta ravintoa muhevoitua yleisestä kuvailusta yksityiskohtaisempaan ja tarkkanäköisempään artikulointiin. Esimerkiksi Leena Rouhiaisen fenomenologiaa koskeva artikkeli tarjoaa selkeän kuvan siitä, kuinka tanssin alueellakin tuttu termi ’fenomenologia’ on hyvin moninainen sisältäen erilaisia traditioita. Rouhiainen avaa fenomenologian traditiota ja näin lukijan on myös helpompi hakea lisätietoa siitä fenomenologian alueesta, joka mahdollisesti koskettaa sen hetkistä taiteellista praktiikkaa. Sanallistamisen tarkentuessa, moninaistuessa ja sopivien sanojen löytyessä kuulijalla, katsojalla, kollegalla, apurahan päätöksen tekijällä, kuraattorilla jne. on mahdollisuus saada käsitystä taiteilijan praktiikan ja taiteen tekemisen vivahteikkaasta kerroksellisuudesta, jossa yhdistyy niin eletty kokemus kuin käsitteellinen pohdinta. Kielellisen ja tutkimuksellisen pohdinnan kautta on mahdollista, että myös henkilökohtainen näkemys omaan työhön avautuu (ja sulkeutuu) uudelleen toisella tavalla. Myös yritys sanallistaa sitä, miten taiteilijan praktiikassa mielletty prosessuaalinen, niin sanottu ei-tietäminen tapahtuu, on merkityksellistä.

Luin tekstit läpi kiinnostuneena siitä, miten taiteilija-tutkija kohtaa haasteen sanallistaa omaa ruumiillista praktiikkaansa luettavaksi kaksiulotteiseksi tekstiksi. Tekstit herättelivät ajattelemaan sitä miten kieli kohtaa praktiikan. Ajattelen tämänkaltaiset tutkimukselliset tekstit ikään kuin maamerkkeinä, joiden kautta voin kulkea yhdessä taiteellisen praktiikan kanssa. Voin valita minkä luokseen kutsuvan maamerkin parissa vietän enemmän aikaa, ja minkä voin lukea kevyemmin palatakseni sen pariin ehkä myöhemmin uudestaan.

Julkaisun kirjoittajien prosessit avautuvat monikerroksisina, ruumiillisina ja kokemuksellisina ja niissä voi myös nähdä samankaltaisuuksia taiteellisten prosessien kanssa. Kokeilin tätä lukiessani artikkeleita vaihtamalla tutkija-sanan kohdalle muutaman kerran sanan taiteilija. Artikkeleissa korostetaan muun muassa sitä, että tutkimus on elävää, muotoaan muuttavaa prosessuaalista toimintaa. Yhtenä esimerkkinä toimii Hanna Järvisen kriittinen kirjoitus, joka käsittelee osuvasti historiatutkimusta. Historiatutkimus ei ole olemassa olleen yksioikoista kritiikitöntä todentamista, vaan siinä on läsnä tutkijan nykyhetken ja menneen välinen kerroksellinen jännite, jonka huomioon ottaminen on välttämätöntä. Erityisen kiinnostavana koin sen, että tanssin katoavaisuus on Järvisen mukaan taiteen diskurssin tuottama näennäinen ero kaikkeen muuhun menneessä tapahtuneeseen. Järvisen artikkeli ravistelee pölyjä pois yhdestä taide- ja muunkin maailman kuluneesta käsityksestä tanssista jonain poikkeuksellisesti häviävänä: ”Toisin sanoen historioitsijalle aivan kaikki on samalla tavoin jo kadonnutta, eikä menneisyys, jota tutkitaan, ole koskaan tutkijan saavutettavissa. – – Kun aloittelin tutkimustyötäni 1990-luvun alussa, ajatus tanssitaiteesta jotenkin poikkeuksellisen katoavana ilmiönä, jota olisi siksi ”mahdotonta” tutkia, tuntui toimivan lähinnä tekosyynä huonolle tutkimukselle. Kiinnostuin katoavaisuuden saamasta painoarvosta tanssintutkimuksessa, koska mielestäni se oli osoitus tavoista, joilla määritämme, mitä ”taide” on ja miten taiteen tulee olla.

Julkaisun kirjoitukset toimivat myös mainiona sysäyksenä sen ajattelemiselle, miten taiteilijoiden töiden tulkinta, erilaisten praktiikoiden tutkiminen ja praktiikoilla tutkiminen luovat taiteen kaanoneita ja miten ne vaikuttavat siihen, mihin taiteilija tai taiteellinen työ ja praktiikka asettuvat osana liikkuvaa taidemaailmaa ja yhteiskuntaa. Petri Hopun etnografinen tutkimusartikkeli menuetista on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka tutkijan oma käsitys ja ymmärrys tutusta tutkimuskohteestaan muuttuu prosessin aikana: ”Vaikka minulla oli menuetista paljon kokemuksia vuosien varrelta, kuvani siitä muuttui – vähitellen lähes täydellisesti.” Koin Hopun tekstin yhtenä esimerkkinä sille, mitä tapahtuu kun praktiikkaa käännellään rohkeasti, reititetään uudelleen tai hylätään aiempia rakenteellisia työtapoja. Prosessien käänteissä paljastuu merkityksellistä materiaalia. Tutkimusteksteistä herää uteliaisuus tutkimusprosessien ja taiteellisten mahdollisuuksien vuoropuhelua kohtaan. Yksi stimuloiva esimerkki on Anu Laukkasen tanssia ja sukupuolta käsittelevä avaus, jonka voi lukea dialogissa Kai Lehikoisen intertekstuaalisuutta käsittelevän kirjoituksen kanssa. Monet taiteilijat käsittelevät teoksissaan sukupuolisuutta, mistä Laukkanen ja Lehikoinenkin kirjoittavat. Laukkasen teksti nivoutuu julkaisussa Lehikoisen artikkelissa olevaan mieskuvan analyysiin DV8-ryhmän teoksesta Enter Achilles. Tekstit täydentävät toisiaan. Lukijana sekä taiteilijana koen tämäntyyppisen dialogin praktisia kysymyksiä stimuloivana. Tutkimuksen ja taiteen tekemisen yhdistyminen ja vastavuoroisuus aiheuttavat sen, ettei tutkimus tarkoita pelkästään taideobjektin tutkailua ja päinvastoin; taiteen tekeminen voi itsessään olla tutkimuksellista toimintaa, joka voi tuottaa tai välittää tietoa taideteoksena tai taiteellisena prosessina tietyssä kulttuurisessa olosuhteessa. Tämän tyyppinen ruumiillis-taiteellinen tiedonlaatu ei asetu esimerkiksi kovaan kvantitatiiviseen tiedonlaatu-laatikkoon, vaan on huokoisempaa.

Mitä tanssija-tutkija sitten tekee tai voi tehdä tanssimalla tai liikkumalla esimerkiksi tanssin tai taiteen kentän ulkopuolella? Tähän vastaa Kirsi Heimosen hienovireinen ja henkilökohtainen artikkeli, jossa hän esittelee omaa työskentelyään. Heimonen avaa työpäiväkirjansa tekstejä, joista välittyy tarkkanäköinen havainto ympäristöistä, joissa erilaiset liikkeelliset kokonaisuudet liikauttavat. Osa Heimosen avaamista projekteista tuo mieleeni taiteilija Pilvi Takalan kiinnostuksen sosiaalisten normien ja tilanteiden tarkasteluun taiteessaan. Heimonen kirjoittaa sellaisella arkipäivän itsestäänselvyyksiä kyseenalaistavalla otteella, että se havainnollistaa hyvin taiteilijan kykyä ja herkkyyttä havaita arkielämän poeettisuus. Heimosen tutkimus ja kirjoitus toimii esimerkkinä siitä kuinka merkityksellistä on olla huokoisessa suhteessa ympäristöön ja siihen, mitä ympärillä tapahtuu. ”Iholta rapisee tietämisen mahti.”

On mahdollista, että aluksi tutkimustekstiin tottumattomalle tutustuminen julkaisun artikkeleihin voi tuntua vieraalta tai etäiseltä henkilökohtaista taiteellista praktiikkaa ajatellen. Teoksen teksteille olisikin hyvä antaa mahdollisuuksien mukaan aikaa, koska ne vastavuoroisesti tarjoavat sitä. Tutkimusteksti ei välttämättä ole nopeasti luettavaa vaan siihen paneutuminen avaa toisenlaisen ajallisen kokemuksen. Kun alun mahdollisen tekstimassaan tuskastumisen jälkeen laskeutuu tutkimustekstin maastoon, se tarjoaa merkityksellistä aikaa eri tavalla kuin nopeasti ja lyhyesti ilmaistu, jota pyritään kuluttamaan, omaksumaan ja jakamaan tehokkaasti. Nivelen tekstit avaavat selkeästi mielenkiintoisia tutkimusprosesseja ja dialogi niiden kanssa on monella tapaa mielekästä.

Simo Kellokumpu

Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija.

 

Tanssiva tutkimus: Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja Open Access -julkaisuna ja painettuna kirjana.

 

[1] s. Borgdorff, Henk: ”The Production of Knowledge  in Artistic Research”, Michael Biggs & Henrik Karlsson (eds.) The Routledge Companion to Research in the Arts, (p.44-63). Routledge 2011.

[2] Ks. myös esim. Lehikoinen, Kai Tanssi sanoiksi: Tanssianalyysin perusteita, joka käsittelee tanssin kielellistämistä, analyysia ja tulkintaa.