Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


07.11.2009   |   Veera Lamberg

Hardcore Humppa (Kuorelahti) Helsinki Dance Company

Hardcore Humppa pitää salaperäisessä otteessaan. Se luo maailmaa, josta ei ihan saa selvää, ja kun luulee saavansa, se on ehtinytkin jo muuttua toiseksi. Sitä Kuorelahti kai hakeekin: elämän epävarmuutta, haavoittuvuutta, absurdiuttakin, sitä miten joskus on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Olla läsnä tässä hetkessä.

 


 

Harri Kuorelahti: Hardcore Humppa/ Helsinki Dance Company

Ensi-ilta: 5.9.2009
Esiintyjät:
Leena Rapola
Mikko Lampinen
Jenni-Elina Lehto
Kai Lähdesmäki
Valtteri Raekallio
Satu Rekola
Inka Tiitinen
Laura Vesterinen


Hardcore Humppa pitää salaperäisessä otteessaan. Se luo maailmaa, josta ei ihan saa selvää, ja kun luulee saavansa, se on ehtinytkin jo muuttua toiseksi. Sitä Kuorelahti kai hakeekin: elämän epävarmuutta, haavoittuvuutta, absurdiuttakin, sitä miten joskus on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Olla läsnä tässä hetkessä.

Käsiohjelmassa koreografi toteaa, että ”läsnäolon löytyminen on länsimaisen ihmisen paradoksaali tehtävä. Nykymaailman alati kiihtyvä tahti, moninaiset vaatimukset, sekä omat toiveet luovat pirstaleisen olotilan ihmiselle”. Haemme siis elämäämme tasapainoa niin aggressiivisesti, että se kääntyy jo itseämme vastaan. Tämä näkyy teoksessa. Esiintyjät on meikattu vahvasti, jopa pelottaviksi, ja heissä on usein jonkinlaista vahvaa uhmaa. Toisaalta herkkyyttä tuo hieno äänimaailma, jossa kuuluu tanssijoiden hengästynyt puuskutus. Se rikkoo mielenkiintoisella tavalla kaikkivoipaisuuden illuusion: huippuunsa viritettynäkin ihmisellä on rajansa. Myös Kimmo Pohjosen säveltämä musiikki on voimakasta ja hienossa linjassa teoksen erityisen mainion nimen kanssa.

Kohtausten väliin jää usein tanssijoiden intiiminoloinen jutustelu, joka lisää hahmojen inhimillisyyttä suhteessa kylmään maailmaan. Näyttelijä Leena Rapola tuo myös kiintoisan ulottuvuuden: hän heittelee ilmaan irrallisia sanoja, jotka eivät näennäisesti liity toisiinsa eivätkä näyttämöllä esitettyyn toimintaan. Ne luovat katsojalle vahvoja mielikuvia ja herkullisia vastakkainasetteluja, kun sanat vievät ajatukset aivan muunlaisiin tunnelmiin kuin mitä silmä näyttämöllä näkee. Kyse on taas läsnäolosta. Joskus olemme täysin ristiriidassa ympäristömme kanssa. Samaa vastakkainasettelua luodaan välillä myös puvustuksella.

Satu Rekolan sairastuminen ja harjoitusprosessin kesken jääminen eivät näy teoksessa. Ainoastaan voin kuvitella, että Rekolan ja Mikko Lampisen duetto olisi varmasti hengittänyt vieläkin paremmin yhteen, jos harjoitusaikaa olisi ollut enemmän. Myös Laura Vesterinen soljuu teoksessa kuin kala vedessä. Fyysisyys ja läsnäolo teoksessa on koko ryhmältä väkevää. Erityisesti nautin kohtauksesta, jossa Jenni-Elina Lehto uhoaa tukka tötteröllä muiden rauhoitellessa häntä. Vakavassa teoksessa koomisuus saa aina erityisen koskettavia piirteitä.

Rakkauskirjeen lukeminen saa hetkeksi ajatukset johonkin keskinkertaiseen parisuhde-elokuvaan, mutta tämäkin kohtaus paranee loppua kohti. Kaiken kaikkiaan teos piirtää kaaren koko ihmiselämän läpi kaikkine toiveineen, intohimoineen, pettymyksineen, riemuineen ja raadollisuuksineen niin, että valojen lopulta laskiessa tekee mieli olla pitkään vain hiljaa.

Veera Lamberg

 

Kirjoittaja on tanssija, tanssinopettaja ja teatteritieteen opiskelija.