Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


23.09.2009   |   Maiju Pohjonen

Sirpaleita (Wäre, Koskinen, Mäenpää, Rinne) Studio Krunikka

Sini Mäenpää ja Riku Koskinen ovat vahvasti läsnä, etenkin toisilleen. Avioparin vuoropuhelussa ei ole mitään teennäistä, tulee vahva tunne: tämä on totta. Varsin henkilökohtaiselta vaikuttava teos saa katsojan melkeinpä tirkistelijän asemaan. Mutta se ei haittaa, koska mitään kovin kiusallista ei paljastu. Tulee ennemminkin mukava olo, ihan kuin aviopari kertoisi tuntemuksiaan minulle luottamuksellisesti.


Sirpaleita

Studio Krunikka, 1.9.2009
Koreografit:
Reija Wäre, Sini Mäenpää, Riku Koskinen, Tarja Rinne
Tanssijat:
Sini Mäenpää ja Riku Koskinen

 

 


 

Pieni on kaunista, vähemmän on enemmän

Kahden tanssijan, neljän koreografin ja teoksen pienimuotoinen konsertti tarjosi pienelle, mutta ylen kiitolliselle yleisölle, mukavan pikku tunnelmapalan intiimissä Studio Krunikassa. Riku Koskinen ja Sini Mäenpää ovat aviopari, joka on työskennellyt yhdessä vuodesta 1998. Tanssin freelancereina he ovat kolunneet useat Suomen teatterit ja tanssiryhmät, mutta yhteisen työn hedelmiä on näytillä aniharvoin. Kumpikin hallitsee useita tanssilajeja, mutta tällä kertaa iloksemme oli valittu jazztanssiteoksia lähivuosilta ja yksi kantaesitys Tarja Rinteen The Feeling Of A Vision.

Reija Wäreen Tamperelaiselle Just Jazzille vuonna 2006 luomasta teoksesta Juhlapäiväsähköjohtotähtimerkkihenkilökunta on irrotettu pari osiota, jotka toimivat kyllä näin itsenäisinäkin. Wäreen pehmeän valuva, mutta voimakas liikekieli vahvoine aksentteineen esittelee pariskunnan osaamista vakuuttavasti. Lapsuuden mieleen tuova sädetikkutuokio avaa Mäenpään soolon. Siitä päästään jazztanssitunnin alkulämmittelytyyliseen isolaatio-osuuteen, joka paljastaa tanssijan olevan liikkuvuudeltaan vailla vertaa. Välillä hän keskeyttää liiketulvan ja näyttää odottavan jotain. Odottanee miestään Koskista tulevaksi millä hetkellä hyvänsä. Ja sieltähän Riku tuleekin! Kontaten he lähestyvät toisiaan kiinteässä katsekontaktissa. Duetto soljuu eteenpäin nostoineen ja muine tanssiteknisine vaativuuksineen vaivattomasti ja vastaan sanomattomasti. Koskinen tuo mukaan tarinan: tyttö löytää pojan. Aviopari kun on kyseessä, heidän välinen kontaktinsa on luonteva, uskottava ja se säilyy monipuolisessa ja – mutkaisessakin koreografiassa rikkumatta.

Tanssitiimi Koskinen – Mäenpää teki Jazztanssi2005 -kisaan dueton Under The Surface itselleen Tori Amoksen koskettavaan musiikkiin. Kuten edellinen teos jo todisti, parin yhteistyö tanssissa on saumatonta. Se on sitä ilmeisesti myös koreografian teossa. Liikemateriaali näyttää tarkoin harkitulta ja musiikkiin sovitetulta, olematta liian alleviivattua. Lukuisat grande battementit ja muut ”korkeat jalat” hiukan kuitenkin hiertävät silmää, (tämä saattaa kyllä johtua siitä, että tämän kirjoittajan jalka ei enää nouse entiseen malliin). Mäenpää ja Koskinen ovat vahvasti läsnä, etenkin toisilleen. Avioparin vuoropuhelussa ei ole mitään teennäistä, tulee vahva tunne: tämä on totta. Varsin henkilökohtaiselta vaikuttava teos saa katsojan melkeinpä tirkistelijän asemaan. Mutta se ei haittaa, koska mitään kovin kiusallista ei paljastu. Tulee ennemminkin mukava olo, ihan kuin aviopari kertoisi tuntemuksiaan minulle luottamuksellisesti.

Parivaljakon yhteinen tuotos on myös Live With Me, joka on Mäenpäälle rakennettu soolo vai pitäisikö sanoa pas de deux naiselle ja tuolille. Tämä teos voitti Jazztanssi2007 -tapahtuman ykköspalkinnon aikuisten soolosarjassa. Kun tehdään kilpailukappale solistille, pyrkimyksenä on tuoda tanssijan parhaat puolet esille. Tällöin sattuu joskus, että mikä tehokeinoissa voitetaan, se taiteessa hävitään. Mäenpään tanssitaito on kuitenkin sitä luokkaa, että yksi teos ei tyhjennä hänen repertuaariaan vaan keinopussiin jää vielä paljon tavaraa. Live With Me tuo esille Mäenpään puhdaslinjaisen, hienon, sielukkaan tanssijanlaadun ja päällimmäinen vaikutelma on intensiteetti ja koskettava tunnelma. Ei tullut ensimmäistä kertaa mieleen, että kuinka niin (fyysisesti) pieni ihminen kuin Mäenpää on, voikin täyttää suuren tilan. Tuoli, tuo tanssijan paras ystävä, on tärkeässä osassa, mutta ei onneksi itsetarkoituksellisesti. Tuoli kököttää paikallaan ihan tuolina, mutta on esittäjälle liikkeiden – ja tunteiden – ankkuri.

Seuraava noin kahdeksan ja puolen minuutin kokonaisuus kääntää tanssijat kokonaan yleisöön päin ja kontakti meihin katsojiin nousee monta astetta. Charles ”Chuck” Mangione ja Tarja Rinne, siinäpä yhdistelmä, joka takaa eräät jazztanssin parhaat hetket. Rinteen lähtökohta on, jälleen kerran, musiikki. Vanha kunnon Chuck (ja sinfoniaorkesterin kanssa esitetty Friends & Love vuodelta 1970) näppäilee Rinteen sielun kieliä tuottoisalla tavalla. The Feeling Of A Vision on taas yksi upea tuon ajattoman musiikkiteoksen innoittama lohkaisu. Kun Rinne saa sellaiset (jazz)tanssin taitajat kuin Koskinen ja Mäenpää hoteisiinsa tuloksena on herkullinen kattaus kevyttä ja painavaa. Esiintyjät antautuvat täysin rinnoin keskusteluun muusikoiden kanssa ja kokonaisuus elää ja hengittää musiikin tahtiin. Koreografi on kuunnellut tanssijoita herkällä korvalla ja koreografia liikuttaa heitä useilla tilan, liikkeistön ja tunteen tasoilla mielenkiintoisella tavalla. Liikemateriaali on runsasta ja rikasta, välillä jopa jazztanssin perushöttöä, silti koko ajan perusteltua ja tarpeellista. Ei tyhjiä asentoja tai asetelmia, ei väliaskeleita, ei täyttöjalanheittoja tai -piruetteja, ei mitään turhaa. Kun Chuck hönkäisee viimeiset törähdykset flyygelitorvestaan, ensimmäinen ajatus on: nytkö se jo loppui?

Milloin tanssi (tai esitys) on taidetta? Vai pitäisikö kysyä: milloin sillä on sisältöä? Tätä mietin kun katselemalla dokumenttia In Bed With Madonna yritin ymmärtää ilmiötä nimeltä Madonna. Kyseisen henkilön megaspektaakkelit ovat henkeäsalpaavan hohdokkaita, mutta onko niissä sisältöä? Supertaidokkaat tanssijat tekevät enemmän tai vähemmän mielikuvituksekkaita liikeyhdistelmiä, mutta tanssivatko he? Kovasti laulukoulutettu, timmi mimmi riehuu energisesti ympäri esiintymisareenaa, mutta tulkitseeko hän, onko jotain tulkittavaa? Mitä tästä kaikesta jää katsojalle käteen, mieleen, sydämeen? Sirpaleita kesti reilut puoli tuntia väliaikoineen, sisään ei tarvinnut jonottaa, väliajalla sai kohtuuhintaisen kahvin ja pullan tai viinilasillisen, lipun hinta ei hiponut taivaita. Kahden tanssijan intiimi, karsittu, mutta vilpitön esitys tulee luo ja koskettaa. He tuovat myös kahden muun henkilön (koreografien) sanoman katsojille, jotka kukin itse tykönään saavat kokea ja tulkita taide-elämyksen omalla tavallaan kaikessa rauhassa. Minulle pieni on kaunista ja vähemmän on enemmän. Siksi olen iloinen ja onnellinen, että tällaistakin on tarjolla.

Olen reilun vuoden aikana onnistunut näkemään kolme jazztanssiin keskittyvää, hyvin erilaista esitystä eri puolilla Suomea. Kukin täyttänyt paikkansa mieleenpainuvalla tavalla. Genre ei juuri julkisuudessa juhli, mutta sitä tehdään ammattitasolla koko ajan. Kannustan sydämestäni kaikkia Suomen jazzareita rohkeasti ja ylpeänä tuomaan näyttämöille yhä enemmän omia jazztanssiin pohjaavia teoksiaan. Osoittakaamme kaikille, että jazztanssi elää ja voi hyvin. Marraskuun 21. ja 22. päivinä Hämeenlinnan Verkatehdas täyttyy alan ihmisistä JazzTanssiBiennaalin houkuttamana ja silloin on tarjolla tätä nannaa mahan täydeltä. Hieno juttu on myös, että Mäenpään ja Koskisen Sirpaleita ei jää yhden illan ihmeeksi, vaan tätä kirjoittaessa toinen esitys on tanssittu täydelle salille Riihimäellä ja lisäesityksiä on luvassa niin Studio Krunikassa kuin Riihimäelläkin. Suosittelen kaikille kulttuurin pikkunälkään: ei tule ähkyä, mutta täyttyy.

Maiju Pohjonen
Kirjoittaja on pitkän linjan tanssitaiteilija, yli 30 vuotta opettamista, koreografioita, tanssimista. Hän on Hämeenlinnan jazztanssitapahtuman (nyk. JazzTanssiBiennaali) perustaja ja johtaja vuodesta 1994. Asuu nykyään Varkauden takamailla, Savon sydämessä.