Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


22.05.2015   |   Maija Hoisko

Asiat, jotka eivät poistu – Tanssivirtaa 2015 -keskusteluja

Tanssitaiteilijat Maija Hoisko ja Diina Bukareva katsovat esityksiä Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla ja keskustelevat niistä. Litteroidut keskustelut julkaistaan Liikekieli.comissa. Toisena festari-iltana Maija ja Diina näkivät Jeremy Waden teoksen Human Resources, joka on Taideyliopistosta valmistuvien tanssijoiden tanssijan maisteriohjelman taiteellinen opinnäyte.

 

Diina: Tää oli enemmän tätä päivää.

Maija: Joo. Eilisestä siirryttiin uudelle vuosituhannelle – monella lailla.

D: Vaikka sitte mä luin tosi paljon referenssejä sinne 90-luvulle puvustuksessa ja se heitti läppää siitä tosi paljon.

M: Ja toisaalta, no, sisältö ei vastaa sitä, mulle tuli jotenkin mieleen siitä lavastuksesta ja siitä valinnasta, että kaikki esiintyjät esitti miehiä, siis jos pitää jotain klassikkoteosta miettiä, jonkin takia mulle tuli mieleen Enter Achilles. On joku suljettu tila, joka esittää jotain realistista tilaa… ja siinä tilassa on vain miehiä ja sitten seksuaalisuus, tietenkin eri funktiossa. Tommonen ryhmämasturbaatiokohtaus. Mulla on semmonen mielikuva, että siinäkin olis ollu sellanen. Ehkä ei ollu… mut tuli vahva samantapanen tunnelma. Jotain samaa, vaikka kokonaisteema ei oo sama.

D: Mä näin täytenä parodiana kaikkeen. Yksityiskohdilla vedetään linkkejä joka suuntaan.

M: Sinänsähän toi oli nyt radikaaleinta, mitä tolla lavalla on ikinä nähty ja ehkä, mitä tullaan ikinä näkemäänkään.

D: Joo, ja siis Tampere-ympäristössä just.

M: Jotenki sitä istuessaan tuolla miettii kuinka varmaan erilaisessa kulttuuriympäristössä kuitenkin elää. En tarkota, että toi olis itelle vierasta vaan, kun ajattelee…

D: Oli katsomossakin kuitenkin yllättävän nuorta porukkaa aika paljonkin mun mielestä. Jotenki tuntu, et tavallisesti toi katsojaryhmä ei käy kattomassa Hällän teoksii. Hyvä, että nekin sit tuli.

M: Siinä on monta asiaa, mihin vois tarttuu. Toihan tuntu tosi ajankohtaselta. Mä en tiedä oliko se vaan se, että siihen oli rakennettu monia… tai kun pelataan tietyillä symboleilla, niin ne tekee esityksen aina ajankohtaiseksi. Esimerkiksi raha.

D: Aivan. Asiat, jotka eivät poistu elämästä.

M: Totta kai se oli ajankohtainen. Koska tän ensi-ilta on ollu?

D: Tammikuussa. Tai joulukuussa. No, täs talvella.

M: Kyllähän tossa pysty näkemään vaikka mitä, jos miettii Suomen poliittista tilannetta tai minkä tahansa Euroopan maan poliittista tilannetta.

D: …tai taloudellista kehitystä.

M: Tietenkin, kun nyt on ollu vaalit Suomessa ja hallitusneuvottelut. Jotenki se, mistä me eilen puhuttiin tuolla toisessa yhteydessä ”että pitää olla sitä luottamusta”… kun Sipilä johtaa, yrittää nyt tällä yritysideologialla saada Suomen nousuun. Silleen tää osu kyllä tähänkin hetkeen mehevästi.

D: Toisaalta just se miehinen ympäristö siinäkin.

Kuva: Riikka Sundqvist.

Kuva: Riikka Sundqvist.

M: Just nythän, no viime viikolla, alko nouseen tää ”All male panels”-ilmiö. Tää oli juurikin. Mä en tiedä… ehkä se on ajankuva. Hyvä ajankuva, jota pystyy yhdistää melkeen mihin tahansa ajankohtaseen aiheeseen.

D: Ja ehkä, jos liittää menestykseen, kaupalliseen toimeen tulemiseen ja myymiseen… herkemmin just ehkä maskuliinisia arvoja.

M: No, tietenkin ton aiheen kautta ymmärtää sen, että miksi kaikki esittivät miehiä. Tai miten sä näit?

D: Mä tulikitsin sen vitsinä, samoin kuin 90-lukulaisen vaatetuksen ja semmoset ihan dorkat peruukit, huonosti piirretyt viikset, parrat ja… semmosena läppänä niiku EU-liput, kukkien heittely, lätkäkassit… sillee samaa sarjaa. Mä en edes kyseenalaistanu sitä.

M: Juu, en mäkään sitä hirveeti miettiny tai mä tiesin sen etukäteen. Mietin vaan sen yhden miesesiintyjän funktioo… tai se oli jotenki jännittävä.

D: Kyllä.

M: Koska se oli jotenkin kaikista heikoin lenkki koko hommassa.

D: Oli.

M: Ihan esiintyjäntyöllisesti, mutta myöskin hänellä oli kaikista vaikein tehtävä. Toisaalta, jos puhutaan miehisestä maailmasta, niin ainahan siellä on vähintään se yksi nainen, joka haluaa olla ”hyvä jätkä”. Ihmetteli sitä ratkasuu, et siitä olis voinu rakentaa sen yhden naisen, joka on se ”hyvä jätkä”.

D: Vai oliko sit tarkotus kuitenkin yhdenmukaistaa esiintyjät, siis esiintyjien rooli tietyllä tavalla..

M: …mut se ei mun mielestä tossa toiminu.

D: Ei toiminukkaan.

M: Jäin miettimään, oliko siinä joku clue, mitä mä en tajunnu vai oliko sen vaan, että…

D: Mä katsoin, et kaikkien piti esittää tiettyä parodiaa miesroolista, mut onhan se nyt eri esittää miehenä parodiaa miesroolista. Tosi eri.

M: Ja jos mennään tietynlaiseen drag-osastoon. No joo…

D: Mut en kuitenkaan kattonu, et se olis itsetarkotuksellista se roolitus. Mä tulkitsen kuitenkin, tietäen, että kyse on Teakin tanssiryhmästä, että ehkä se kuitenkin nyt sattu vaan oleen, että nämä henkilöt on ryhmässä ja sitten oli koreografi, jolle annettiin tämä tehtävä. Sitten se vaan meni niin, että ratkasut tehtiin noin päin. En tiedä kuinka ajateltua se oli sitten lopulta.

M: En oo käyny kattoon Teakin tanssipuolen juttuja pitkiin aikoihin, mutta luulen, että tää on erityyppinen teos, kun mitä he on aikasemmin tehny.

D: Mä oon jonkin verran käyny kattoon maisteriopiskelijoitten töitä ja kyllä tää oli jonkun verran erilainen, kun mitä monesti sielläkin näkee. Joku Tadacin, oliko se 2012 suunnilleen? Tenhulan tekemä biisi. Se oli tosi eri, siis aivan eri kategoriaa.

M: Voin kuvitella, et puhutaan ihan eri asioista, mutta onko tää nyt jonkunlainen steitmentti Teakilta esitystaiteen suuntaan? Tai kun nyt esimerkiksi Taikehan vie enemmän siihen suuntaan, että puhutaan esitystaiteesta, ettei enää puhuta tanssitaiteesta ja teatterista ja näin poispäin. Se on mielenkiintoista nähä. En usko, että ne sieltä häviää minnekään, mutta kuinka voimakkaana tulee vyöry semmosesta, mikä on jo… kun ite toimii koulutuksen parissa. Luoko se paineita tietynlaiseen esitystaiteilijuuten enemmän?

D: Kyllä. Toi asettaa kysymyksen, että millasii… mitä tanssijakoulutuksen pitää pitää sisällään, jos tälle linjalle lähetään. Toisaalta toi teos oli semmone, et eihän tosta olis selvinny kukaan muu kuin tanssija. Toi oli niin fyysinen, kehollinen. Liikkeellinen tulkinta tarvii olla todella tarkka, jotta se on vakuuttava katsojalle.

M: Kyllä. Ja osa niistä onnistu paremmin, osa huonommin.

D: Kyllä.

M: Tietenkin oli iso ryhmä, niin ne erot myöskin…

D: …kyllähän ne korostuu siinä, mut sitten toisaalta katsojana voi valita katsovansa tiettyjä tyyppei.

M: Siellä oli kyllä muutama tosi hyvin rakennettu hahmo.

Kuva: Riikka Sundqvist.

Kuva: Riikka Sundqvist.

D: Mua jäi kiinnostaa kaaos näyttämöllä. Täyskaaos näyttämöllä.

M: Mun mielestä toi ei ollu täyskaaos.

D: Ei se ollu täyskaaos.

M: Missään vaiheessa ei tullu sellanen olo, että joku näyttämön säännöistä rikkoutuis kuitenkaan.

D: Joo, kyllä se pysy tosi selvästi näyttämön puolella ja ite oli turvallisesti katsojana penkissä, ettei koskaan ollu semmone…

M: Ja olo, että se on koko ajan esiintyjän hallinnassa.

D: Mutta jotenki se tavaroitten lennättäminen, kaman määrä näyttämöllä oli kiinnostavaa. Jos on tottunu siihen, että näyttämö on ihan blanco ja sitten jotain abstraktii liikettä. Täs nyt vedettiin toiseen ääripäähän ihan hyvin. Ja samaten semmonen sählääminen… tai jos on kliinistä liikettä, niin sit on semmosta epämääräsempää liikettä tai epämääräsempään suuntaan valuvaa asiaa ja… vaihtaa suuntaa ja miettii matkan varrella, muuttuu ja kehittyy siinä tekemisen vaiheessa. Se kanssa oli mielenkiintoinen, mitä tossa näky aika paljon.

M: Mietin, kun eilen oli kattoon sitä Kyytisen teosta, just se ”tyhjä ja täysi” miten voi olla… ja se toinen teema ”fyysisille äärirajoille meneminen”, niin verrattuna tähän teokseen. Esimerkiksi ne itkupotkuraivarit oli varmasti fyysisesti raskaampi suoritus kun se eilinen.

D: Tossa näky selvästi enemmän niitä Kyytisenkin teemoja paljon pidemmälle vietynä.

M: Tyhjä ja täysi.

D: Ilman, että ne oli kirjattu mihinkään.

D: Ku eilen puhuttiin 90-luvusta, tuli voimakkaasti sukupolvikokemus, että kaikki teknot, supermariotyyppiset äänimaisemat, peukutukset, laikkaukset, hymynaamat… mikä on tätä aikaa, olihan siinä monta merkkii ja toisaalta läpän kautta viittaaminen 90-lukuun: lätkäkassit ja Nokia. Just sen parodian kautta, et jos joskus niitten kanssa oltiin tosissaan, niin nyt ne on niin feilii, samoin kun vessahuumoriviittaukset yhdistyy samaa kategoriaan: mikä on menny pieleen -tyyppisesti.

M: Siinä oli nää symbolit, et sä pystyt tarttumaan siihen ajankohtaisesti, mutta toisaalta se oli täynnä yleismaailmallisia tai yleisinhimillisiä tunteita tai tunnereaktioita, mitkä ei liity aikaan mitenkään. Sä pystyt samaistumaan.

D: Ne olis tulkittava reaktiona, tai yksilön reaktiona noihin teemoihin, mitä se biisi käsitteli: onnistumiseen, mahdollisuuksien käyttämiseen…

M: Siinä oli monella tasolla mistä saa kiinni ja samaistumispintaa.

D: Kuitenkin tosi viihdyttävä. Mä tykkäsin kattoo tosi paljo. Ehkä just sen takii, että oli niin paljon vaihtoehtoja, mihin kiinnittää huomioo, tavaran määrä. Jos ei kiinnostanu kattoo kaktusta niin sit sai kattoo korvatulppia tai jotain muuta. Pysty valitsee ja toimintaa oli sen verran paljon, et ei ollu tylsää ikinä. Ja jokaisen esiintyjän suhde siihen mitä se teki, sekin oli mielenkiintoinen. Miten ne tulkitsi sen tehtävän… ja siinä just tuli niitä eroja, siinä miten ne teki ja kenen toteutusta jäi katsomaan ja kenen ei. Miten ne suhtautui niihin tehtäviin ja miten ne tulkitsi.

M: Ja eri hahmot toimi eri asioissa, et se ei ollu mitenkään et yks olis ollu ylitse muiden joka toimi kaikessa.

Kuva: Riikka Sundqvist.

Kuva: Riikka Sundqvist.

M: Jos ei puhu tosta teoksen sisällöstä, niin sitten kun he tippuu kentälle… niin miettii resurssien määrää kentällä. Ylipäätään, että on ton kokonen työryhmä tanssin parissa.

D: Kyllä. Ja sitten budjetti siihen tavaran määrään…

M: …käsipapereita koko rahalla. Ne pinkit mellakkapoliisiasut, niihin ei sitten enää riitä rahat.

D: Nii.

M: Kun mennään tollaselle alueelle tai teatterilliseen suuntaan, fasiliteetit on eri luokkaa.

D: Totta kai.

M: Runsauden luominen vapaalla kentällä, jos miettii montako esiintyjää esimerkiksi oli…

D: …on lähes mahdotonta.

M: Sulla on paljon katsottavaa ja sä voi valita, mutta kun miettii vapaan kentän tuotantoja, jossa sulla on korkeintaan kolme esiintyjää…

D: …ja sit se tyhjä näyttämö.

M: Siinä ei ihan hirveesti tarvi fokusoida, että minne katsois. Voihan runsautta luoda nyt muullakin, mut jos puhutaan elävistä olennoista. Siinä mielessä oli kiva, ettei tässä oltu laitettu paukkuja siihen, että liikutaan saamaan suuntaan samaan aikaan osioon. Tässä tulee… no, meillä on Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, jossa on ehkä juuri ton verran tanssijoita, mutta puutuu keski-eurooppalainen… jossa se ryhmän koko on selkeesti suurempi, jolloin voi toteuttaa juuri tämmösii runsaampii teoksii siinä mielessä, että on enemmän esiintyjiä. Suomesta puuttuu kokonaan se.

D: Juuri tanssin äärimaastossa kulkeva suuren ryhmän tuotanto.

M: …ja sehän pitäis olla jonkun teatteritalon sisällä tapahtuvaa. Sitähän Suomessa ei tapahdu.

D: Joo, tommosta ei pysty vapaalla kentällä pyörittämään. Onks meidän teatteritalot, laitokset, sen verran laitostuneita, et tommone on aivan liikaa?

M: Todennäköisesti.

 

Maija Hoisko ja Diina Bukareva

Maija Hoisko on tamperelainen tanssitaiteilija. Diina Bukareva työskentelee tanssin parissa esiintyjänä, koreografina ja opettajana ja asuu tällä hetkellä Tampereella.

 

Human Resources Tanssivirtaa-festivaalin ohjelmistossa 20.5.2015 Hällä-näyttämöllä, Tampereella.

Ohjaus ja koreografia: Jeremy Wade
Esiintyjät: Meeri Altmets, Maria Autio, Mia Jaatinen, Mikko Makkonen, Viivi Niiniketo, Satu Rinnetmäki, Sini Siipola ja Elisa Tuovila
Dramaturgia ja skenografia: Jaakko Pietiläinen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Tian Rotteveel
Valosuunnittelu: Mika Haaranen
Tuotanto: TADaC