Tanssitaiteen verkkolehti

TYÖPÄIVÄKIRJAT


11.12.2014   |   Vera Nevanlinna

Liikekieli.com 10 vuotta: JUST – Työpäiväkirja

Vera Nevanlinna kirjoitti työpäiväkirjaa Liikekieli.comiin viimeksi vuonna 2007. Työpäiväkirjojaan Liikekieli.comille ovat valottaneet vuosien varrella myös monet muut tanssitaiteilijat. 10-vuotisjuhlan kunniaksi Vera Nevanlinna raottaa jälleen työpäiväkirjaansa Liikekieli.comin lukijoille.

Loppuvuosi 2012

Minut on valittu Zodiak – Uuden Tanssin Keskuksen kategoriaan Z-free. Se on Zodiakin tapahtumakonsepti, joka tarjoaa valituille taiteilijoille mahdollisuuden avata julkisesti omia työtapojaan, kehitellä ideoitaan ja ottaa yleisö mukaan työprosessiin. Takki on täysin tyhjä, mikään ei kiinnosta ja mikä pelottavinta; tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa. Olen vasta itse toiminut Zodiakin taiteellisena johtajana vuodet 2009-2011, lukenut satoja hakemuksia, suunnitellut ohjelmistoa, nähnyt liikaa tanssiesityksiä. Oma rimani on huomaamattani noussut niin korkealle, etten oikeasti usko siihen, että kykenen luomaan mitään kiinnostavaa. Tanssi on muutenkin niin marginaalista; ketä ylipäänsä kiinnostaa? Epäilen kaikkea. Jopa sitä, että onko minulla oikeus ammattiini; heilutella kehoani ja saada siihen vielä apurahaa? Tunnen itseni hyödyttömäksi yhteiskunnan luopioksi.

Päätän ottaa Z-free ajanjakson avoimena vastaan, mennä tanssisaliin ja antaa kiinnostuksen tulla luokseni. Muutaman kerran otan molemmat tyttäreni mukaan harjoituksiin. Yritän olla läsnä, mutten onnistu. Mielessäni kummittelee ajatus siitä, että mitä sitten esitän yleisölle. Toinen tytöistä katsahtaa minuun ja kysyy: ”Äiti, esitätsä vaan, että sulla on kivaa?” Kyllä. Nimenomaan. Esitän. En osaa olla aidosti läsnä oleva, vaikka se oli ainoa tehtävä, minkä tällekin harjoituskerralle olin itselleni asettanut. Olla läsnä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Alan tosissani miettiä, mitä on läsnä oleminen. Olen harjoittanut sitä ammatissani vuosikaudet, niin harjoitussalissa kuin näyttämölläkin. Kylmä hiki nousee pintaan. Jos olen siinä ammattilainen, miksen osaa ottaa taitojani käyttöön myös tanssisalien ja näyttämöiden ulkopuolella? Alan kiinnittää huomiota arkiseen olemiseeni sekä kehooni arjessa. Pystyn esimerkiksi lukemaan kirjaa ääneen täysin suvereenisti tajuamatta tuon taivaallista siitä, mitä luen. Osaisinko alkaa keskittyä paremmin ja oppia olemaan täysillä läsnä kaikissa, myös ns. vähempiarvoisissa hetkissä? Pakkaamisissa, purkamisissa, pukemisissa, siirtymisissä, matkustamisissa, jonoissa. Kaikessa, mistä suurin osa elämästäni itse asiassa koostuu.

Päätän työstää tästä aihepiiristä tulevan sooloteokseni. Haen Zodiakin kantaohjelmistoon 2014 ja tulen valituksi.

 

 

Helmikuu 2014

Tapaan ensimmäistä kertaa työryhmäni. Tilasuunnittelija Salla Salin, valosuunnittelija Heikki Paasonen ja äänisuunnittelija Tuomas Norvio. En oikein tiedä, miten tilanteessa pitäisi olla, mitä kertoa. Minua jännittää ja sanon sen ääneen. Tämä on ensimmäinen ”oikea”, kokoillan sooloteokseni. Ennen tapaamista tuntui, ettei minulla ole mitään puhuttavaa. Mutta onhan minulla, ihan valtavasti. Kerron ideoistani. Ja mikä ihanuus; he ovat aivan messissä. Rakastun. Olen niin kiitollinen. Nämä ihmiset ovat juuri ne oikeat. Miten paljon inspiroidunkaan heistä. Ja miten paljon he luottavat ja uskovat minuun. Ja minä heihin. Vau. Niin hienoa. Ilman heitä tätä kaikkea ei olisi. Jatkossa yhteistyö sujuu upeasti. Luovuus syntyy molemminpuolisesta luottamuksesta ja arvostuksesta. Jokainen saa tehdä vapaasti, vailla pelkoa siitä, että pitäisi tehdä jotenkin toisin.

 

Maaliskuu 2014

Saavun treenisaliin. Varioin arkisia liiketeemoja: Riisun. Tyhjennän repun sisällön. Asettelen tavarat ja viikkaan vaatteet nätiksi riviksi lattialle. Farkut, tyttäreni siilitumput, t-paita ja shortsit, joogatrikoot, treenipaita, pussukka, ruokaa. Hämmästyn, mitä kaikkea repustani löytyykään. Ja miten paljon sinne mahtuukaan tavaraa. Puen treenivaatteet. Jään toistamaan tekojani, tanssin niitä.

Alan hokea: ”Älä! Oikeesti. Lopeta!” Sanoja, jotka kuulen lasteni suusta niin usein.  Vaihdan äänenpainoa, rytmiä, volyymia. Liikun. Kosketan seinää, varioin tekstiä: “Hei oikeesti, oikea seinä. Ihan oikea seinä.” Miten montaa eri vivahdetta kuulen. Lopeta-sana muuttuu toiveeksi: tee lisää.

Siirryn vaatteiden ja tavaroiden luo. Alan nostella niitä lattialta. Nostan, tiputan. Keskityn nostamisen ja tiputtamisen liikkeeseen, varioin. Tanssin tanssin nimeltä Yritän pidellä sylissäni sitä, mitä en ikinä saanut. 

Pakkaan repun, vaihdan vaatteet, sammutan valot, suljen oven. Poistun vain ollakseni taas jossain muualla.

Pyrin siihen, etten tee eroa harjoituksen ja ns tavallisen elämän välillä. En astu ”ulos elämästä”, erillään olevaan tilaan mennessäni harjoitussaliin, vaan ajattelen sen olevan päivän jatkumoa, yhtä suurta kokonaisuutta. Yritän kokea oloni samanlaiseksi kotona ja harjoituksissa; yhtä läsnä olevaksi, kokevaksi, impulsiiviseksi, vapaaksi, luovaksi, hetkessä eläväksi. Mistä harjoitukseni alkaa? Voisiko se olla alkamatta, siis olla käynnissä kokoajan? Vai olenko silloin töissä kokoajan? Vai – voinko olla vapaalla kokoajan? Voiko kaikki olla yhtä ja samaa?

Olen kotona. Kylven ruusutuoksukynttilän valossa. On aikaa. Oivallan: tähän teokseen on saatava mukaan tavallisuuden vastapainoksi taikaa. Ihan oikeaa taikaa. Haluan ei-h-hetkien vastapainoksi ihan oikean h-hetken. Haluan esitykseen jotain räjäyttävää, ihmeen absurdia. Mietin, minkälainen kohtaus näyttämöllä edustaisi minulle ihan oikeaa ihmettä, sellaista, mikä aiheuttaisi sekä minulle että yleisölle oikean VAU-efektin. Keksin sen. Tämä kohtaus tarvitsee toteutuakseen ihan oikeaa ihmettä, sillä rahaa meillä ei ole, millä ostaa tämä. Olen superinnoissani ja järkyttynytkin.

 

01.04.2014

Salla Salin tulee ensimmäistä kertaa seuraamaan treenejäni. Miten vaikeaa on olla katseen alla kesken prosessin. Haluan, että minulla on jotain valmista, esitettävää. Samalla ajattelen: kaikki on kuitenkin kesken. Aina.

En tee eroa harjoituksen ja esiintymisen välillä. Harjoitteleminen on jo osa esiintymistä, oli katsojia tai ei. Alan hakea tasapainoa sen välillä, kuinka paljon esiinnyn, kuinka paljon painotan frontaaliutta. Mitä on olla läsnä, nähdä katsojat, olla omassa maailmassa samalla silti esiintyen, sulkeutumatta liikaa sisäänpäin? Kutsun tulla nähdyksi, mutten tyrkytä. Näen, mutten katso. Pidän silmät pehmeinä.

Ja sitten näyttämöllä: katsomo on vain osa tilaa. Katso ympärillesi, täällä on valtavasti kaikkea, yleisö vain pieni prosentti. Ja silti; heitä varten olen täällä.

Miten esittää esittämättä, miten elää esittämättä? Ja samalla: mitä vikaa on esittämisessä?

Mä esitän tätä elämää, leikisti, kaikki vaan esittää. Tytär, sisko, nainen, ämmä, äiti, ystävä, naapuri, matkustaja, asiakas. Suuri tuntematon.

 

03.09.2014

Dramaturgi ja, mikä tärkeintä: talonrakentaja, Tuomas Timonen tulee katsomaan läpimenoa. Jännittää. En tunne häntä entuudestaan. Mietin siinä tanssiessani, että miksi hemmetissä pyysin hänet työryhmään mukaan. Vastaan itselleni: siksi, että hän laittaa minut selkä seinää vasten. Tämä on TYÖTÄ, Vera, eikä työ ole aina helppoa, hoen itselleni seuratessani Tuomaksen ilmeitä. Yksi hymy, huh. Ja sitten keskustelemme. Hän kertoo, mitä näkee, mitä kuulee. Miten upeasti hän osaa pukea sanoiksi. Mikä mieletön apu, ammattilainen, ulkopuoliset silmät ja mieli, sanat. Kaikki. Meille on kullanarvoista kuulla se, mitä näkyy. Itsellämmehän ei ole siitä kuin mutu-tuntuma. Tai siis metu-tuntuma.

 

04.09.2014

Täytyykö elämään tottua? Mitä on arki? Voinko elää elämääni ollen kokoajan vähän sivussa, huomaten kaiken ihanuuden ja tärkeyden, hukkumatta ”tavallisuuteen”? Elämä ei ole tavallista. Se on ihmeellistä.

 

08.09.2014

Ensimmäiset työryhmän ulkopuoliset henkilöt tulevat seuraamaan avoimia harjoituksiamme. Kyseessä on Z-together, Zodiakin työmuoto, jolla pyritään edistämään kollegiaalista vuoropuhelua ja avittamaan työryhmän taiteellista prosessia.

Vedämme raa´an läpimenon ja juttelemme perään. Saamme hyvin arvokasta tietoa siitä, mitä teoksessa näkyy. Hämmennyn; siellähän näkyy asioita, joita en edes kuvitellut siellä olevan. Väärät asiat painottuvat. Yksi tärkeä oli jäänyt varjoon; arjen tanssi. Liike. Ymmärrän, että paljon on vielä matkaa. Meinaan ahdistua, mutta päätänkin tuntea kiitollisuutta siitä, että nämä ihmiset tulivat, näkivät ja jakoivat. Saan myös vahvistusta sille, että teoksessa näkyy jo paljon sitä, mitä olin halunnutkin siellä olevan.

Ystäväni, runoilija Sanna Karlström kirjoittaa minulle näin:

”Rakastin takkikohtausta. Jo se ensimmäinen vetskarin ääni aukaisi(!) mulle ekaa kertaa vetoketjun äänen: sen miten siinä äänessä on kaikki lähdöt ja tulemiset, toisten ja omat, että se on jollain lailla ihan hirvittävä, surullinen ääni, se kertoo paljon ajasta, ajan kulusta. Ja se miten vetoketjua aukaistessa on itse hetken ihan tyhjä, poissaoleva, ehkä siinä jotenkin kuoriutuu tai pukeutuu johonkin mutta se pään tyhjyys sillä hetkellä, ihmisten ilme takin vetoketjua aukaistessa. (miten olennainen sijaitsee ohimenevässä).

 

02.10.2014

Ensi-iltapäivä ja edesmenneen äitini syntymäpäivä. Esitysperiodi alkaa, matka. Päivät ovat erilaisia. Minä muutun. Yleisö on aina niin eri. Teoksen oikea taikamomentti tuo välillä jopa liikaa jännitystä esityksiin. Turautan kyynelen. Nauran. Olen töissä. Onko tämä osa arkea? Kahdeksan vetoa, puolitoista viikkoa. Niin lyhyt, niin vähän ja niin paljon.

 

17.10.2014

Esitysperiodi on ohi. Mikko Kuustonen tulee Kaapelin kahvilassa vastaan, kättelee, kiittää esityksestä ja kertoo alkaneensa taitella muovipusseja kotonaan. Nauramme.

Niinpä. Arjen tanssi. Mitä kaikkea se onkaan.

Katsahdan ulos, lehti tippuu. On syksy. Vai onko jo kevät?

Mitä on nyt?

 

23.10.2014

Ai, siellä sataakin jo lunta.

 

°°°°

IMG_0052

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liikekieli.comin juhlajulkaisu ilmestyi 5.12. yhteistyössä Suomen Tanssi- ja Sirkustaiteilijat Ry:n Liitos-lehden kanssa. Tilaa nyt julkaisu omaksesi postimaksun hinnalla osoitteesta veera.lamberg@liikekieli.com!