Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


08.05.2009   |   Niina Mero

Rasta Thomas’ Rock The Ballet, Tampere 2009

Rasta Thomasin Rock The Ballet –esityksen etukäteishehkutus on ollut niin yhtenäisen ylistävää, että kohottelin jo kulmiani moiselle promootiolle. Mutta esityksessä sisäinen skeptikkoni oli niin äimistynyt, ettei se edes yrittänyt saivarrella täydellistä vaikuttumistani vastaan. Voiko tämä todella olla näin siistiä?


Rasta Thomas' Rock the Ballet

Rasta Thomas’ Rock The Ballet
26.4.2009 Tampere

Taiteellinen johtaja: Rasta Thomas
Avustava taiteellinen johtaja: Adrienne Canterna-Thomas
Koreografiat:
1. Näytös: Darrell Mourie, Jerry Mitchell, Roger C. Jeffrey, Adrienne Canterna-Thomas, Rasta Thomas, Robbie Nicholson, Michael Keefe.
2. Näytös: Adrienne Canterna-Thomas
Valosuunnittelu: Lutin Tanner
Video ja projisointi: William Cusick
Tanssijat: Anthony Colantone, Michael Keefe, Kevin Mylrea, Adrian Lee, Chris McCarthy, Patrick Pugh, Robbie Nicholson, Teddy Forance, Ashley Canterna, Robert Roldan, Adrienne Canterna-Thomas, Rasta Thomas.


 

We will rock you

Rasta Thomasin Rock The Ballet –esitystä on mainostettu ties minä miestanssin suunnannäyttäjänä ja ennennäkemättömänä show’na. Etukäteishehkutus on ollut niin yhtenäisen ylistävää että sisäinen skeptikkoni kohotteli jo kulmiaan moiselle promootiolle. Ylistystä on kuultu niin paljon että niinköhän vain Rasta Thomas Bad Boys of Dance -ryhmineen onnistuisi vastaamaan odotuksiin…

Rasta Thomas kyllä tietää, miten saadaan nainen hiljaiseksi. Sisäinen skeptikkoni oli niin äimistynyt, ettei se edes yrittänyt saivarrella täydellistä vaikuttumistani vastaan. Ennakkomainonnan ei voi sanoa olleen väärässä, jos yhden esityksen aikana intoudun vislaamaan ja taputtamaan seisaaltaan. Minun tehtäväkseni jää nyt keksiä jotain uutta sanottavaa, sillä Rock The Balletin ansaitsemat kehut alkavat kuulostaa jo kliseisiltä.

Monipuolinen esitys kulki kompastelematta tyylilajista toiseen, ja ensimmäisen näytöksen tarina vei romanttisen suhteen alusta aina sitä keikuttaviin riitoihin ja sydänsuruihin. Rock The Balletissa oli kaikkea; äärimmäisen taidokasta, lumoavan sulavaliikkeistä tanssia, napakkaa dramaturgiaa ja huumorintäyteisiä tarinoita, ja ennen kaikkea sitä säteilyä ja lavakarismaa, jota New Yorkin tähdiltä odotettiinkin. Kun ensimmäinen puolisko sitten päättyi Right Said Fredin klassikkoon I’m Too Sexy, ei väliajalle kompastellessaan enää tiennyt mitä toiselta puoliskolta uskaltaisi odottaa.

Pettymystä oli kuitenkin turha pelätä. Jos esityksestä pitäisi jokin suosikkikohta valita, se olisi omalla kohdallani toisen puoliskon aloittanut Clint Mansellin musiikkiin rakentunut intro. Se toi mielestäni parhaiten esille tanssijoiden hämmästyttävän kauniin liikkeen ja myös koreografin selkeän näkemyksen siitä, kuinka musiikin energia ja alkuvoima muunnetaan tuoksi liikkeeksi.

Tanssin pahojen poikien ryhmädynamiikka oli kaunista. Klassisen baletin militantin synkronian sijasta miehet olivat ikään kuin samaa aaltoa, vieden liikettä luonnollisen vaivattomasti yhteiseen suuntaan. Ja kun lavalle sitten päästettiin nainen, tapahtui niin kuin tapahtuu aina kun kaunis nainen päästetään miesjoukon keskelle. Syntyy harkittu kaaos, jossa jokaisella liikkeellä on suuntansa ja tarkoituksensa.

Esityksen finaalina oli Queenin Bohemian Rhapsody. Kappale kantaa jo itsessään niin lavean tunneskaalan että tanssijatkin liikkuivat vaivatta alun teatraalisesta nosteesta sydäntä särkevään herkkyyteen ja villin humoristiseen leikkiin. Kenellekään ei voinut jäädä epäselväksi, kuka lavalla oli vain köyhä poika köyhästä perheestä, sillä tanssin sijasta olisi jo voinut puhua näyttelemisestä. Myös valotyöskentely oli Bohemian Rhapsodyn kohdalla maininnan arvoista.

Uskoisin että esityksestä nauttivat monenlaiset katsojat, tanssin harrastajista ja ammattilaisista aina meihin sunnuntaikatsojiin asti, enkä jaksa uskoa että hekään, jotka olivat tulleet Tampere-talolle vain nähdäkseen hyvän show’n, olisivat pahemmin pettyneet. Tanssin ammattilaisellekin esitys tarjosi varmaan paljon mielenkiintoa, mutta ennen kaikkea meidät, joille tanssi on hieman vieraampi taidemuoto, se sai hämmästymään ja lumoutumaan. Voiko tämä todella olla näin siistiä?

Rock The Ballet oli tanssijoiltaan myös äärimmäisen fyysinen ja liki akrobaattinen suoritus. En suoraan sanoen käsitä, miten tanssijat tuon kaksituntisen jälkeen yleensäkään enää pysyivät jaloillaan. Omatkin polveni tutisivat kun seisoin taputtamassa, mutta se johtui siitä että olin niin innoissani. Ei voi kuin nostaa hattua tanssijoille jotka suoriutuvat tuollaisesta fyysisestä urakasta ja aina hymyillen, aina selvästi yhtä innoissaan kuin minäkin olin.

Juuri tanssijoiden oma riemu ja peittelemätön innostus sai katsojankin keikkumaan penkkinsä reunalla. Ja kyllä, minä olin se joka siellä yleisössä kiljahteli spontaanisti riemusta. Anteeksi vaan vieruskaverille, joka sivistyneesti istui penkissään niin kuin varmaan kuuluikin. Juuri tästä syystä Tampere-talo ei kenties ollut paras areena Rock The Balletin kaltaiselle spektaakkelille, sillä lavalla ei nähty ballerinoja vaan rocktähtiä.

Ehkäpä Thomasin spektaakkeli myös osaltaan nakertaa myyttiä tanssista vaikeasti ymmärrettävänä korkeakulttuurina. Se näytti että tanssi voi olla yksinkertaisesti hauskaa, villiä ja niin mukaansatempaavaa, että huomaa itsekin hypähtelevänsä kotiin innosta kihisten. Esityksen flirttaileva tunnelma sai hyväntuuliseksi ja haluamaan lisää. Saattaa olla että Savoy-teatterin ovi käy, kun Rasta Thomas palaa pahoine poikineen jälleen elokuussa Suomeen.

Niina MeroNiina Mero

Kirjoittaja on 25-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, uskontotieteilijäksi loikannut audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.