Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


01.12.2008   |   Riikka Lindström

Soft Skin/Harsh Life (Tuukkanen), Yksin sateessa? -festivaali, Joensuu

Iho, minä, maailma – ja kosmetiikka

Soft Skin/Harsh Life. Yksin sateessa? –festivaali, Joensuu 21.11. Kuva: Pekka Mäkinen

Konsepti, koreografia ja esitys Johanna Tuukkanen.

Johanna Tuukkanen on jo vuosien ajan tehnyt käsitteellisiä, performanssitaiteen ja live artin keinoja käyttäviä tanssiteoksia, jotka eivät mahdu liikekeskeisen nykytanssin raameihin. Sooloteoksessaan Soft skin/Harsh life hän tutkii kosmetiikan ihmeellistä maailmaa ja sitä kautta suhdettamme ihoon, suurimpaan aistinelimeemme. Ihmisen iho on minän ja maailman kosketuspinta, ehkä intiimein ruumiinosamme.

Teos alkaa Tuukkasen pehmeän sensuellista ja virtaavasta liikkeestä lattiatasossa. Äänimaisema luo odotusta. Tanssija konttaa yleisön jaloissa kuin kissa, itsetietoisen raukeana. Liike on nautittavaa katsottavaa, ja pehmeä iho tulee luontevalla tavalla lähelle katsojaa. Olisin toivonut, että jossain vaiheessa esitystä tähän olisi palattu ja annettu enemmän aikaa iholle, liikkeelle. Esityksen käsittellisyys ja runsas puheen käyttö linkittyisi vahvemmin ihoon, ihona olemiseen.

Tuukkanen latelee mikrofoniin kosmetiikkayhtiöiden mainoslauseita vakavana kuin viimeisimmästä katastrofista kertova uutisankkuri. Hänen käsittelyssään kosmetiikkapakkausten uskomattomat lupaukset paljastavat humoristisuutensa, absurdiutensa ja yliampuvuutensa. Me yleisön jäsenet, suurin osa naisia, nauramme mainostajien kekseliäisyydelle, mutta myös omalle hyväuskoisuudellemme.

Vahvasti meikattu Tuukkanen kärrää lavalle reippaan kuorman: kotikärryllisen kosmetiikkapurkkeja. Hän on kerännyt kaikki ostamansa pakkaukset kolmen vuoden ajalta, ja niitä on paljon. Ei silti varmaan suuresti keskivertoa enemmän. Kauniit ja houkuttelevat lupaukset, jotka kimaltelivat ylpeinä tavaratalojen hohtavilla hyllyillä, lojuvat jaloissamme sotkuisena roskakasana. Tuotteet jotka on tarkoitettu kaunistamaan pintaamme, päätyvät lopulta kaatopaikalle rumentamaan ja pilaamaan ympäristöämme. Pelkästä järjestä ei voi olla kyse, kun tuhlaamme eurojamme purkkeihin ja purnukoihin. Mistä sitten? Sitä Tuukkanen herättelee pohtimaan.

Esitys herättää tarkoituksellisesti myös ikuisuuskysymyksiä naisellisuudesta. Sisältyykö siihen välttämättä runsas kosmetiikan käyttö ja itsensä loputon puunaaminen? Nainen lavalla rasvaa karvaisia sääriään pin up-mekossa ja korkokengissä. Kuvassa yhdistyy monta ideaalia ja tabua – nainen seksuaaliobjektina asiaankuulumattomine karvoineen, liikuttavan epätoivoisesti rasvaamassa jalkojaan, yhä enemmän ja hohtavammiksi, kunnes touhu menee ällöttävyyden puolelle. Hetkessä paljastuu epätoivo ja epävarmuus, pohjimmiltaan rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu, johon kosmetiikkateollisuus perustaa markkinansa.

Voisiko tätä riemastuttavaa ristiriitaa, ja rasvapurkkien epärealististen lupausten tarjoamaa materiaalia kasvattaa vielä kreisimmäksi kuvaelmaksi? Teoksen alun intensiteetti ei aivan pidä pintaansa läpi kokonaisuuden, vaikka lopussa tunnelma taas tiivistyy. Jotkut siirtymät kohtauksesta toiseen kaipaisivat kehittelyä.

Ulos kävellessä jää ihmettelemään ihon merkitystä ihmiselle: mitä kaikkea olemme valmiit tekemään, nielemään ja maksamaan saavuttaaksemme kauniin ja pehmeän ihon.

Riikka Lindström

Lindström opiskelee tanssijaksi Pohjois-Karjalan ammattiopistossa Outokummussa. Hän on myös opiskellut teologiaa Helsingin yliopistossa sekä tehnyt toimittajan töitä.