Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.11.2008   |   Outi Yli-Viikari

Rafael (Rosendahl), Hällä-näyttämö 2008

Tanssiteatteri MD:n Mari Rosendahlin koreografioimassa ja ohjaamassa teoksessa eletään uudelleen lapsuuden tähtihetkiä, sekä arkisia että noloja tilanteita, kesiä, hymyä ja nostalgiaa. Rosendahlin koreografian keskeisenä kysymyksenä on ”Milloin lapsuus loppuu ja aikuisuus alkaa?”. Teoksen teemana on lapsuus ihmisyyttä määrittävänä tekijänä.


 

Rafael

Ohjaus ja koreografia Mari Rosendahl
Esiintyjät Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen

Pirkanpojat Jaakko Hallikainen, Miika Ronkainen, Tarmo Tenhunen

Musiikki Jussi-Pekka Nuto

Äänisuunnittelu ja musiikin harjoittaminen Antti Mäkelä

Laulun harjoittaminen Jussi Kauranen / Poikakuoro Pirkanpojat

Valosuunnittelu Sari Mayer

Lavastuksen toteutus ja näyttämötekniikka Matias Palo

Puvustus Mari Rosendahl, Elina Vättö

Kampaukset Gekko

Ensi-ilta 12.11.2008
Hällä-näyttämö, Tampere
Kesto 50 min

Teos alkaa heleällä introlla lämpiössä kolmen ala-asteikäisen poikakuorolaisen esittäessä kappaleen Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Puettuina suoriin housuihin ja tukat kauniisti kammattuina nuorukaiset tuovat tilaan henkäyksen ajasta vuosikymmenten takaa.

Tanssiteatteri MD:n uusimman teoksen välittämä tunnelma on kuin katselisi läpi vanhoja isän kuvaamia VHS-kasetteja. Mari Rosendahlin koreografioimassa ja ohjaamassa teoksessa eletään uudelleen lapsuuden tähtihetkiä, sekä arkisia että noloja tilanteita, kesiä, hymyä ja nostalgiaa. Teoksen läpi pauhaa elokuvallisen soundtrackmäisenä Antti Mäkelän äänimaisema ja Jussi-Pekka Nuton dramaattinen musiikki.

Rosendahlin koreografian keskeisenä kysymyksenä on ” Milloin lapsuus loppuu ja aikuisuus alkaa?”. Teoksen teemana on lapsuus ihmisyyttä määrittävänä tekijänä.

Hämärästi valaistulle lavalle ilmaantuvat tanssijat yksi kerrallaan. Verkkaisesti etenevissä kohtauksissa palataan lapsuuden rooleihin, leikkeihin ja muistoihin. Teoksen niukkana lavasteena toimii näyttämön takaseinän täyttävä vaalean sävyinen talon ulkofasadi.

Rosendahlin luoma liikekieli on ilmavaa ja leikkisää, ja koreografi käyttää oivaltavasti liikemateriaalinaan ala-asteen välitunneilta tuttuja lasten leikkejä. Kaverit, idolit ja kokemuksellisuus näyttäytyvät vahvasti ihmistä muovaavana tekijänä teoksen materiaalissa, perimä ja geenit ovat ja pysyvät näkymättömissä.

Rosendahlin ohjaamat tanssijat esiintyvät naivin oloisina lapsen ja aikuisuuden välimaastossa. Lapsuus on leikkiä, kirjoja ja lauluja. Aikuisuus ilmenee teoksen kohtauksissa tyhjän tuntuisena vakavuutena ja katsojana jäinkin odottamaan myös syvempää aikuisuuden teeman purkamista.

Neljän tanssijan joukko tulkitsee teosta varmuudella ja tasavoimaisena.Teos ei henkilöidy tanssijoihin, vaan samaistuminen tapahtuu lähinnä siitä välittyvään lapsuuden ideaan. Teos puhuttelee yleisöä yksilöinä, stimuloiden katsojan omia lapsuuden ja vanhemmuuden muistoja.

Teoksen loppukohtauksessa jo alussa syntynyt tunne välähdyksistä vanhoilta VHS-kaseteilta konkretisoituu, kun näyttämön takaseinää peittävälle fondille projisoituvat filmille ikuistuneet hetket tanssijoiden ja koreografin lapsuudesta. Koreografina Rosendahl yhdistää teoksessa onnistuneesti liikettä, laulua, tarinankerrontaa ja videoprojektiota.

Kysymys lapsuuden ja aikuisuuden välisestä rajasta ja yleensäkin sen asettamisen tarpeellisuudesta jää ilmaan teoksen päätyttyäkin.

Minulle pariksi lapsuuden idean kanssa nousikin ehkä luontevampana teemana teoksen herättämä ajatus vanhemmuudesta. Muistoja ja ihanan herkkiä tunteita pintaan tuovaa tanssiteosta voi suositella lämpimästi sekä vanhempiensa lapsille että lastensa vanhemmille.

Outi Yli-Viikari

Kirjoittaja on Tampereella asusteleva tanssija ja mediataiteilija.