Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


24.11.2008   |   Iina Taijonlahti

Riffi (Kitti), Liikkeellä marraskuussa, Stoa, 2008

Hylätty sirkus
Tommi Kitin
uutuusteos vie katsojan Balkanin hämyisiin tunnelmiin.

Teos tanssivasta ja poeettisesta ihmisestä
Teoksen seuraaminen oli järisyttävä kokemus. Sanotaan se nyt alta pois.

Josko sanoiksi?
Riffi väreili ruumiiseen ja sysäsi sanat liikkeelle. Tämä ei ole perinteinen arvio, vaan sanallinen pyrähdys, tanssin jälkeinen outo puheliaisuus, runollinen purskahdus.

Koruttomia ja lyhyitä lauseita
Jos tämä teos olisi teksti, se olisi kuin proosaruno. Proosaruno näyttää proosakatkelmalta; sitä ei ole jaettu erimittaisiin säkeisiin, vaan rivit ovat yhtä pitkiä. Proosarunossa on runomainen kuvakieli, ja se hyödyntää rytmiä ja melodiaa – kuten runokin.


 

Riffi (Tommi Kitti), Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

 

riffi

Koreografia: Tommi Kitti
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila, Sanna Bollström
Tanssijat: Satu Halttunen, Virpi Juntti, Unna Kitti, Natasha Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Mammu Rankanen, Vera Tegelman, Eero Vesterinen
Musiikki: Bratsch, rumpukomponentit Jussi Nikula
Pukujen toteutus: Sanna Bollström
Valokuvat ja graafinen suunnittelu: Marko Mäkinen
Tuotanto: Riemu ry / Satu Immonen, Liikkeellä marraskuussa -festivaali, Zodiak – Uuden tanssin keskus

Hylätty sirkus

Tommi Kitin koreografia riffi oli vahva ja takuulaatuinen teos, joka ohjasi katsojan Balkanin surullisen kauniisiin tunnelmiin. Bratsch-yhtyeen musiikki ja liikkeiden kansantanssilliset elementit veivät teoksen syvälle balkanilaiseen kansanperinteeseen, mutta myös jättömaille, hylättyihin sirkuksiin ja niiden yksinäisille takapihoille. Hämyistä tunnelmaa luotiin musiikilla, joka kuului välillä hiljaa, kuin jostakin verhon takaa. Siellä jossain taustalla elämä jatkuu, mutta takapihalla on tyhjyys.

Mieleeni tuli vahvasti elokuva Berliinin taivaan alla. Samoin kuin elokuvassa, Kitin teoksessa oli jotakin haikeaa, hylättyä ja yksinäistä, rapistuvaa, mutta samalla puhdasta ja kursailematonta ilottelua.

Riffi jätti sopivasti tilaa katsojan omille kokemuksille ja mielikuvitukselle. Kun katsojan mieli herää eloon, kaivaa aineksia omista tunnetiloistaan ja kokemuksistaan ja luo näkemänsä ympärille oman tarinan ja tunnelman, se luo myös pinnan, johon saattaa kiinnittyä hyvinkin kummallisia asioita. Se voi olla yksi elementti musiikissa, vaatteissa, pieni vivahde jossakin yksittäisessä, toistuvassa liikkeessä. Elementti, joka muistuttaa jostakin tärkeästä tai vähemmän tärkeästä, syvästi vaikuttaneesta asiasta. Se on asia, joka tekee teoksesta mieleenpainuvan ja ainutlaatuisen.

Riffin vahvuus oli yhdeksän tanssijan voimassa ja taituruudessa. Liike oli paikoittain jopa lumoavaa, ihailtavan sulavaa. Täysin teos ei kuitenkaan onnistunut lukitsemaan katsojaa itseensä. Seesteisimmissä kohdissa punainen lanka katkesi ja ajatus karkasi tanssisalin ulkopuolelle. Kokonaisuudessaan riffi oli kuitenkin kaunis ja syvä teos, jonka loisto kestää aikaa, vaikka ihmiset ja kansanperinteet kamppailevat olemassaolostaan.Tiia Lappalainen

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa tanssia ja tanssiteosten arviointia, mutta jonka sormenpäät venyvät juuri ja juuri lattiaan.

 

 

 

 


Kuva: Marko Mäkinen

Teos tanssivasta ja poeettisesta ihmisestä

 

 

Teoksen seuraaminen oli järisyttävä kokemus. Sanotaan se nyt alta pois.

Jos oletetaan ihmisen olevan, ei ainoastaan rationaalinen, vaan leikkivä ja mimeettinen eläin, sanotun perusteella teosta seurasi kuin ihmistä sinä mikä se tällöin on: tanssiva, leikkivä ihminen. Pelissä on tällöin koko kehollisen ihmisenä-olemisen näkeminen jollain uudella valolla valaistuna.  Onhan ihmisen oleminen toki pelissä muuallakin, mutta näin järisyttävän paljaana vain harvoin.

No, mitä se on se ihminen, olettaen tällaisen puhetavan? Ihminen on (olemistaan) yhdessä. Ihminen on liikkeessä suhteessa muihin ja muiden kanssa. Tästä ”vuorovaikutuksellisuudesta” voisi käyttää hyvin yksinkertaisesti sanaa rytmi, ainakin jos sen yhteydessä sopii muistuttaa sen antiikkisesta määritelmästä: kehon liikkeen muoto.

Ihminen koostuu (siis ihminen kehona (ja mitä muuta ihminen on?)) erilaisista intensiteeteistä. Se on samaan aikaan mimeettistä oppimista, jäljittelyä ja seuraamista, niin kuin mielestäni Kitin teos asian osoitti. Yhdessä oleminen on kehon kannalta erilaisissa rytmeissä olemista muiden kehojen kanssa. (Ajatellaan vaikka suomenkielen sanaa ”tahdittomuus”. Jos et löydä sopivaa rytmiä, olet tahditon). Tästä kertoo myös omaa tarinaansa, kenties, teoksen nimi riffi. Tarkoittaako se sitten jonkinlaista ”kehojen riffiä”? Ehkä.

Samaan aikaan ihminen on (olemistaan) aina kiinni perinteessä, ikään kuin rytmissä sen kanssa, aina jo opituissa liikkeissä, perityissä yhdessäolonmuodoissa ja niiden historiassa, tanssin synkronioissa, tekniikoissa ja missä lie.

Kitin teos avasi näin ollen näkymän siihen, ettei tanssivassa ihmisessä ole kyse kehosta, jota rationaalinen ihminen voi ainoastaan halutessaan käyttää taiteelliseen ilmaisuun tai niin, että kehoon sisältyy jonkinlaisena romanttisena ylimääränä kyky liikkeiden avulla (”runollisesti”) ilmaista kauniita asioita. Kyse on jostain muustakin ja jostain paljon tärkeämmästä.

Tässä pitäisi osata ilmaista analogian voimalla tanssin ja kehollisen ihmisenä-olemisen välisestä suhteesta sama asia, jonka saksalainen filosofi Martin Heidegger on ilmaissut (Hölderlinin suulla) runouden ja kielen suhteesta. Heidegger ajatteli kielen mahdollisuuksien syntyvän runollisessa sanomisessa, eikä suinkaan niin, että kielellä yksinkertaisesti voi ilmaista asioita runollisesti (rationaalisen sanomisen ylimääränä). Vastaavalla tavalla Kitin teos valaisi sitä mahdollisuutta, että inhimillisen olemassaolon kehollinen perustus (ja onko sillä muuta perustusta ja mitä se tarkoittaa?) on leikissä ja tanssissa. Voitaisiin ehkä sanoa, että kehon mimeettinen oleminen paljastuu Kitin teoksessa.

Ei kai liikkuva ihmiskeho ole ilman muuta ymmärrettävä rationaaliseksi eläimeksi. Eikö liikkuvan kehon rationaalinen, johonkin päämäärään pyrkivä liike edellytä jo ”esirationaalista” mimeettisen kehon leikkiä, sen opetellessa esimerkiksi liikkeidensä tarkoituksenmukaisuutta ja sosiaalista konventionaalisuutta.

Kun rakenteelliset asiat ovat täydellisesti hallussa, ei suuria eleitä tarvita. Riittää triangelin yksi sävel, antaakseni esimerkin, jota Kitti teoksessaan käytti.

Teoksen rakenteet eivät synnyttäneet teosta tiiviinä sulkeumana, jonkinlaisena valo- ja äänisuunniteltuna, maailmasta eristyneenä kohtuna pimeydessä, vaikka kaikki tällaisen illuusion synnyttämisen välineet olivatkin käytössä. Valot eivät toisin sanoen sulkeneet lavaa, vaan toivat tapahtuman valoon niiden ihmisten keskelle, jotka asian äärelle olivat kokoontuneet.

Musiikki kaikui välillä korvissa, välillä taas kuin se olisi tullut kaukaa jostain takahuoneesta.

Jos ei syntynyt mitään illuusiota tilasta tilan sisällä, ei myöskään syntynyt illuusiota jostain subjektiivisen kehokokemuksen pakottamisesta tanssin keinoin nähtäväksi. Tanssi ja kehon merkitykset osoitettiin päinvastoin olevan kehojen väleissä ja vuorovaikutuksissa; juuri liikkeissä, ei kehossa omana pikku sulkeumanaan.

Lavalla tapahtuvia asioita seurasi levollisesti, pakottamatta tai alleviivaamatta mitään. Teosta seurasi kuin ystävien keskustelua, mielenkiintoista, kokemuksen rintaäänellä lausuttavaa sanatonta opetusta tai lapsen leikkiä, ja tietysti näitä kaikkia samanaikaisesti. Tanssijoita seurasi niin kuin he tuntuivat seuraamaan toisiaan.

Olli A. Ahlroos                                                                  Olli Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen                     

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.

 

 


Kuva: Marko Mäkinen

 

Josko sanoiksi?

 

Se oli pieni liike, alkava askel,

painon vierähdys lonkasta lonkkaan.

Impulssin siirtymä löi laineena

vartalon poikki – olkiin, käsien kotiin.

Jalka kohosi ja viipyi suorana venyen tovin.

Alas painunut, lattiaa hyväilevä paino

ponnahti ylös, hypyksi ilmaan.

 

He vaihtoivat katseen minun katseeni alla.

Se oli yhteinen lähtö ennen liikkeen alkua.

Kädet toistensa hartioilla,

miltei hetkeksi yhteen kokoontunut ketju,

mutta yksi jo rientämässä irti.

 

Eri vaihetta ja aikaa

kulkevien tanssijoiden liikkeen elämisen hetket:

yhdellä nautinto – virtaavan, helposti kulkevan liikkeen orgastinen lumo,

toisella vielä varautunut puristus – lapaluiden väliin jäävä liikkumaton tila.

 

Punaista ja mustaa, aavistus sineä.

Erojen, kohtaamisten, loppujen ja alkujen ääretön kudelma –

World Wide Web.

Kaukana katala – kova maailma,

tässä on vain tämä, musiikin ja liikkeen sävyjen kirjottu rytmi.

Ovi on auki – olla, mennä ja tulla.

Anne Makkonen

Anne Makkonen

Kirjoittaja on tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija, joka tuntee olonsa kotoisaksi ajassa jossa sekä taidelajien että taiteen ja tieteen rajat vuotavat ja maailma jäsentyy aina uudestaan.

 

 

 


Koruttomia ja lyhyitä lauseita

Jos tämä teos olisi teksti, se olisi kuin proosaruno. Proosaruno näyttää proosakatkelmalta; sitä ei ole jaettu erimittaisiin säkeisiin, vaan rivit ovat yhtä pitkiä. Proosarunossa on runomainen kuvakieli, ja se hyödyntää rytmiä ja melodiaa – kuten runokin.

”Älä tee kuvaa. Kaikki on.

Miksi kysyisin sitä, joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki.”

Riffin lauseet ovat lyhyitä ja toteavia. Pisteet tippuvat nopeasti, hyvä että edellinen lause ehtii pois alta, kun seuraava jo ryntää sisään. Hypyt, hyppelyt, loikat, laukat, liidot, konkat… Mikä on hyppy? Tässä yhteydessä ajattelisin sen olevan sellainen tapahtuma, joka tavoittaa yhteisen minimaalisen hetken, jolloin kaikki yhdeksän tanssijaa heittäytyvät yhtä aikaa lattian ja katon väliseen tilaan.

”Voi näitä lyhyitä lauseita. Et sinä niitä niin pitkään kuuntele.”

Hypyt ja sen sukulaiset leikkaavat kohtauksia, vievät teosta tehokkaasti eteenpäin. En ehdi kyllästyä. Seuraan heitä, miten he tulevat ja menevät tullakseen taas uudestaan.

”Yksinäisyys on toinen. Vaikeampi uskoutua, vaikeampi löytää uskottu, vaikeampi olla uskottava.

Suuri improvisoiva järki: sinun silmäsi, mehiläinen ja ruusu.

Kun hän salli kohtalonsa, hän löysi sallimuksen.

Kiität, etteivät he ottaneet uskoakseen tuota vaikeata. Täällä ei ole pysähdystä, ei ketään, jolle voitaisiin sanoa: tuosta et pääse. ”

Kaksi yksinäistä kohtaa hyppyjen jälkeen, etsivät toisiaan, testaavat miten paljon painoa toinen kestää. Kuinka tukeutua, kuinka päästää irti. Tässä kohtaa proosaruno muuttui runoudeksi, unohdin arkisuuden ja päästin irti liikkeiden teknisyyden katselemisesta, keskityin vain hetkeen ja kahden ihmisen kohtaamiseen.

” Tuolla rannalla kaksi
lähekkäin kuin sieraimet.
Merentyyni päivä.

Päät yhdessä he tutkivat
karttaa missä voisivat kohdata
toisensa.”

Nautin puhtaasta liikkeen katselemisesta, en kaivannut hienoja valo- taikka ääniefektejä, ihon paljastavia pukuratkaisuja. Minulle teos on onnistunut, silloin kun pysyn läsnä koko teoksen ajan. Kiitos siitä.

”Yksi pieni kosketus
tasapainon mestari
hirvittävistä heilahdusliikkeistä
asetu, vaaka.”
Iina Taijonlahti
Lainaukset: Mirkka Rekola Runot 1954-1978

Kirjoittaja on opiskellut mm. Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa käsikirjoittamista ja elokuvaohjausta. Hän työskentelee pääasiallisesti liikkeen kanssa, toimii pilatesohjaajana, tanssijana ja koreografina.