Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


11.11.2008   |   Sanna Lehtinen

Tanssitrilogia (Aaltokoski, Karttunen, Raatikainen), Canela 2008

Tanssiryhmä Canelan tanssijat Annatuuli Saine, Anna Palmio ja Erika Alajärvi saivat tanssittavakseen soolot nykytanssin kärkinimiltä Jyrki Karttuselta, Alpo Aaltokoskelta ja Arja Raatikaiselta. Tuloksena oli kolmen soolon esitys, uskosta – toivosta – rakkaudesta.

 

Saeta, kor. Jyrki KarttunenSaeta
koreografia: Jyrki Karttunen
tanssi: Annatuuli Saine

Eilisen jälkeen
koreografia: Alpo Aaltokoski
tanssi: Anna Palmio

Kolme laulua rakkaudesta
koreografia: Arja Raatikainen
tanssi: Erika Alajärvi

Uskoa, toivoa ja rakastaa

Tanssiryhmä Canelan tanssijat Annatuuli Saine, Anna Palmio ja Erika Alajärvi saivat tanssittavakseen soolot nykytanssin kärkinimiltä Jyrki Karttuselta, Alpo Aaltokoskelta ja Arja Raatikaiselta. Tuloksena oli kolmen soolon esitys, uskosta – toivosta – rakkaudesta.

Ilta alkaa Karttusen Sainelle tekemällä soololla ”Saeta”. Keskiössä on härkätaistelija, jonka usko tuntuu olevan koetuksella. Miten voi olla varma mistään taisteluareenalla tai elämässä? Koreografia on tunnistettavaa, surullisen humoristista Karttusta. Annatuuli Saine tanssii ihailtavan vapautuneesti ja eläytyen. Nykytanssijan koulutus tuo etua Sainelle toisiin Canelan jäseniin verrattaessa. Sainen torero on kuin klovni – vakavissaan mutta naurettavan hellyttävä.

Anna Palmion soolo ”Eilisen jälkeen” on illan raskain. Alpo Aaltokoski on luonut butomaisen koreografian toivosta, mutta toivon pilkahdukset ovat erittäin pieniä. Musiikki, Kiya Kanchelin Morning Prayers, on hallitsevassa osassa. Soolo on monitulkintainen. Palmion vanhentunut hahmo näyttää vuorotellen muistavan ja unohtavan jotakin kamalaa. Jotain mitä hän on tehnyt tai muut tehneet hänelle. Tunnelma on uhkaava ja ahdistava – ja välillä hetken lohdullinen. Hidastempoinen koreografia ei kuitenkaan pidä katsojaa otteessaan koko aikaa. Voima tulee välillä vain musiikin ja valojen äkillisestä vaihtelusta, vaikka Palmiokin keskittyy ja vangitsee.

”Kolme laulua rakkaudesta” päättää soolojen illan. Erika Alajärven ryömii kuin kissaeläin lattialla ja juoksee lavaa vimmatusti ympäri saalistaen uutta rakkautta. Tällä kertaa yleensä dramaattinen Alajärvi onnistuu hölmöissä ja hassuissa kohdissa: Kyyhistyneestä asennosta ponkaistaan yhtäkkiä taputtelemaan kuin parhaissakin bileissä, ja laahushametta heilutellaan lattialla kuin merenneidon pyrstöä. Voimakas flamencotekniikka tunkee läpi Alajärvellä enemmän kuin muilla, johtuen varmasti myös koreografin valinnoista. Arja Raatikainen on valinnut kappaleiksi suomeksi laulettuja rakkauslauluja Anneli Saaristosta karjalaiseen arkistoääneen Maria Rykyyn. Joku nauraa vanhan naisen laulun kuulleessaan, mutta minun silmääni nousee kyynel. Rakkaus on petollinen, Ryky laulaa.

Pidin kaikista kolmesta soolosta, mutta huomaan eniten palaavani Sainen härkätaistelijan liikkeisiin. Se johtuu varmasti myös mieltymyksestä Karttusen liikekielen ja sen tiettyyn helppouteen. Canela haluaa tehdä tanssia lokeroimatta sitä flamencoksi tai muuksi. On kuitenkin niin, että nykytanssijaksi enemmän mielletty Saine tanssi nykytanssikoreografiaa nautittavimmin ja Alajärveä olisin edelleen mieluummin katsonut täysin ”flamencossa” koreografiassa enkä puolimatkassa muualle. Palmio on aiemminkin esiintynyt nykytanssikoreografioissa ja tekee sen nytkin ammattimaisesti – ongelma olikin ehkä musiikin ja koreografian suhteessa. Soolotrilogia on silti rohkea ja tärkeä teko, joka tuo tanssin kentän toimijoita ja yleisöä raja-aitojen takaa lähemmäksi toisiaan.

Sanna Lehtinen
kirjoittaja on flamencotanssija ja -opettaja sekä kaiken tanssin harrastaja