Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


31.10.2008   |   Tiia Lappalainen

Mabel or the Queen of Bones (Pentti), Zodiak 2008

Tutkielma diivuuden olemuksesta

Liisa Pentin uutuusteos tutki rikkaasti ja taitavasti diivuuteen liittyviä paradoksaalisia jännitteitä ja draamallisia kaarteita. Esitys oli tarkkuudessaan oivaltavan älykäs ja sai samalla hemmetin hyvälle tuulelle.

Diivan hämmennys
Liisa Pentin uutuuskoreografia etsii diivuuden ydintä hämmentävän pinnallisesti.


Mabel or the Queen of BonesMabel, Liisa Pentti

Koreografia ja tanssi: Liisa Pentti
Taiteelliset neuvonantajat: Frans Poelstra, Robert Steijn
Muusikko: Aleksi Haapaniemi
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Äänisuunnittelu: Patrick Kosk
Pukusuunnittelu: Terttu Torkkola
Maskeeraus: Tuija Luukkainen
Tuotanto: Liisa Pentti + Co/Paula Karlsson, Zodiak – Uuden tanssin keskus

 Tutkielma diivuuden olemuksesta

Liisa Pentin 18.10.2008 Zodiakissa ensi-iltansa saanut Mabel or The Queen of Bones marssitti eteemme monitahoisen tunnistettavat diivahahmot. Herkullinen tutkielma alkoi pienten kasvoneleiden tarkalla tutkimisella ja kasvatti mittaansa pukujen ja puuhkien kautta kohti tilan armotta valtaavaa, elämää suurempaa diivuutta.

Pentin diivuudessa oli mahtavaa dramaattisuutta, teatterillisuutta, savun ja veren hajua. Diivuuden olemus tavoittui taitavina eleinä, ilmeinä, valtavina käsivarsien kaarina, lauluna, falsettiin katoavana nauruna. Pentin diivoille tyyli oli ehdottomasti tärkeämpää kuin käytännöllisyys. Diivuuden syvin olemus koostui siitä, että elämä on samaa kuin esilläolo: diiva on tiennyt jo ennen piispa Berkeleyta, että oleminen on havaituksi tulemista.

Pentti paneutui diivuuteen liittyvän moninaisuuden ja myös rikkonaisuuden nyansseihin: hän ei tyytynyt mallintamaan yhtä diivatyyppiä, vaan marssitti eteemme tarkat havainnot diivuuteen liittyvästä diversiteetistä. Pentti hyödynsi teoksessaan myös eläinmaailman diivoja: joutsen elämän ja kuoleman ylväänä symbolina on, käsiohjelman mukaan, Pentille keskeinen osa diivakuvastoa. Diivuudessa on verestävää eläimellisyyttä, ehkä se on siksikin niin vetoavaa?

Herkullisen tunnistettava oli minimalistisin lanne-elein ja askelin väritetty laulukohtaus, missä seksikäs, minimekkoinen diiva esitti ”yhden ehdottomista suosikeistaan”. Toisessa kohtauksessa Pentin huikea juhlapuku, joka jäi takaa repsottamaan auki, toi kuvaannollisesti esiin diivuuden kulissimaisuuden ja myös haavoittuvuuden. Tyyli ei koskaan putoa, vaikka diiva tai diivan mekko putoaisikin. Kulissit kantavat, vaikka ovista ja ikkunoista vetäisi. Jokainen elämän hetki on tarpeeksi tärkeä tullakseen dramatisoiduksi ja tullakseen liioitelluksi, mieluiten ”en francais”.

Peiton alla kiehunut nasaalilaulu ja raivokkaaksi äitynyt riehunta kertoivat diivan raadollisemmasta puolesta. Diivuuden tragikoominen ravistelevuus oli käsillä, kun soittaja suivaantui rumpusetin kanssa soittimen perinteistä soitantatapaa kunnioittamattomaan musisointiin Pentin tehdessä äänekkään rujoja hyppyjä etualalla. Katsomo tuntui repeävän liitoksissaan tässä kohtaa. Hymyä oli vaikea saada pyllyyn.

Pentin teos tutki rikkaasti ja taitavasti diivuuteen liittyviä paradoksaalisia jännitteitä ja draamallisia kaarteita. Diivalla on tunnearsenaali käytössä jatkuvasti koko skaalalla: muutos ihanuudesta sietämättömään on aina käsillä. Olennaista on, että diivuuden tunneskaala näkyy ja kuuluu jatkuvasti myös ulospäin. Diivuus on liioittelun taidetta, joka pursuaa ylitsevuotavuudessaan yli sen, mitä on näkyvissä. Pentin diivuus oli moniaistista: se tuoksui, kuului, näkyi ja tuntui. Esitys oli tarkkuudessaan oivaltavan älykäs ja sai samalla hemmetin hyvälle tuulelle. Katja Keränen

Katja Keränen

Kirjoittaja on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.


Diivan hämmennys

Kimalletta, korkokenkiä, kuin korsettina päälle ahdettuja diivan asuja. Paljas valo paljaan katsomon edessä. Vitivalkoinen vähän uninen nainen, madonna ilman kiillettä ja kaunistusta. Ranskalaisia säkeitä ja muikeita suita. Mörinää, rähinää ja kiukkua. Pelkoa yksinkuolemisesta, valokeilan sammumisesta.

Liisa Pentti etsii uutuusteoksessaan Mabel or The Queen of Bones diivan syvintä olemusta näyttämälle katsojalle kaiken: riisutun ja kiukkuisen ihmisen, joka haluaa olla diiva. On diiva. Kuoleva joutsen, jonka epävarmuus, ristiriitaisuus ja osittain skitsofreeninenkin olemus peittyvät kimmeltävien vaatteiden ja herkän mutta ulkoisesti vahvan ja ylvään olemuksen taakse.

Katsojalle ei jää epäselväksi, että diiva ei ole aina diiva, vaan sisällä voi asua hyvinkin epävarma olento, jonka kiillotettu hymy sammuu yhdessä valokeilojen kanssa. Mutta toisaalta, näitä tarinoita ja diivaelämänkertoja on maailmanhistoriamme täynnä.

Minua nauratti kerran. Se tapahtui, kun kaikki ilmeily ja örinä menivät hetkeksi niin pitkälle, että se oli jo hämmentävän hauskaa. Silloin tajusin, kuinka naurettavia esiintyjät ovat valmiita tekemään itsestään lavalla. Siinä vaiheessa teos hipaisi diivuuden naurettavuutta herkullisesti, mutta hipaisu jäi kuitenkin täyttymystä vaille. Oli kuin täyteläinen suklaa olisi tuotu nenän alle ja vedetty sitten nopeasti pois.

Mistä tahansa asiasta saa naurettavan epävireisellä laululla, ylikorostetun kömpelöillä ja hassuilla liikkeillä, naamaansa vääntelemällä ja mörisemällä viltin alla kuin kylähullu. Tällaista on nähty viimeisten vuosien aikana usein. Paljaita tiloja ja paljon rekvisiittaa, jonka esiintuontia ei yritetä edes peitellä. Laulua, huutoa, rumpujen kaatoa, poikkitaiteellista näytelmää ja minimalistisen vähän tanssia. Kuten ystäväni totesi, esityksestä puuttui vain kaikessa näyttämötaiteessa tällä hetkellä niin trendikäs videoelementti.Tiia Lappalainen

Olisi ollut kerrankin hauskaa nähdä, olisiko naurettavuus ja selkeästi tavoiteltu komediallisuus voitu kaivaa esiin pienillä ja yllättävillä eleillä. Nyt yllättyvyys jäi valitettavasti kokonaan pois, ja teos saavutti lähinnä viihdyttävän, ennalta arvattavan perjantai-illan sketsikomedian tason, joka nauratti luultavasti niitä, jotka tunsivat Pentin henkilökohtaisesti.

Tiia Lappalainen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka rakastaa tanssia ja tanssiteosten arviointia, mutta jonka sormenpäät venyvät juuri ja juuri lattiaan.