Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


14.10.2008   |   Petra Toropainen

tänään.tässä.me: jaettua tavaraa (Koistinen) Tanssin Aika 2008

Ihastun intensiteettiin, jolla tanssija sukeltaa tehtävään, luomaan tanssin kertomastamme. Harjoittelu on yleisesti jotain, jonne ei anneta katsoa. Silti joka kerta, kun joku näyttää keskeneräistä teostaan, tunnen kiitollisuutta alttiudesta ja paljaudesta, jota saan tuolloin todistaa. Niin tapahtuu nytkin.




Tänään. Tässä. Me: Jaettua tavaraa

Konsepti ja tanssi: Jenni Koistinen

Tanssin Aika -festivaali 27.9.2008, Jyväskylä


 

Jaettua tavaraa

Tilan keskellä on rykelmä erilaisia tuoleja. Katossa olevien lamppujen valo
on pehmeä, ulkona näkyy alkavan syysillan valo, ehkä muutama kynttilä palaa. Me tulemme tilaan ja istuudumme tuoleihin, muodostamme yleisön ja väliaikaisen yhteisön. Tanssija toivottaa meidän suloisesti hymyillen tervetulleeksi ja kertoo, mitä tulee tapahtumaan.

Kolmen radion kolme eri radiokanavaa soljuvat taustalla ja meitä pyydetään kertomaan päivästämme. Kasvosuunnan voi kääntää niin, että saa oman tilan. Hiljaakin saa olla. Mistä me kerromme? Kerromme juttuja hirven metsästäjästä, joka autossa istuen odottaa, että koira ajaa hirven tielle ammuttavaksi ja veljen kakkulautaselta varastetuista vadelmista.

Pääsääntöisesti kerromme mukavia juttuja, pieniä havaintoja. Halusimmeko kertoa niillä myös jotain itsestämme toisillemme? Toisillemme, jotka olimme joukko keskenämme tuntemattomia, kunnes istuimme alas kertomaan lauseita päivästämme. Tunnelma tarjoiltiin mukavana, ja me halusimme ottaa ja ylläpitää sen sellaisena. Pientä säröisyyttä rakastavana nautin erityisesti niistä muutamista lauseistamme, jolloin rikoimme kivoista asioista kivasti kertomista.

Mietin onko yhteisötaide, sosiaalinen taide aina oletusarvoltaan mukavaa. Jotain, jossa meitä ensisijaisesti mukavasti lähestytään ja jossa odotusarvomme liittyvät mukavuuteen. Näin ytimen muodostaa, ei yhteisöllisyys, vaan mukavuus, jonka ylläpitämiselle muu rakentuu.

Kirjaamme kertomamme muutamin sanoin seinälle, jolloin niistä tulee tanssin tausta, kun tuolit vaihtavat paikkansa puoliympyrään, katsomoksi. Sitten alkaa tanssin rakentaminen ja välitila, väliaika. Meille tarjotaan kahvia, keksiä, teetä, mahdollisuus etsiä radiokanavilta mieluista ohjelmaa. Tai katsoa tanssin rakentumista. Tanssin rakentumiselle ei pedata pyhää tilaa. Välitiloissa on aina jotain kiehtovaa. Asiat eivät ole vielä aivan. En katso the tanssia ja minusta tuntuu, että tämä tanssin katsomisen tapa on hyvin luonteva.

Ihastun intensiteettiin, jolla tanssija sukeltaa tehtävään, luomaan tanssin kertomastamme. Harjoittelu on yleisesti jotain, jonne ei anneta katsoa. Silti joka kerta, kun joku näyttää keskeneräistä teostaan, tunnen kiitollisuutta alttiudesta ja paljaudesta, jota saan tuolloin todistaa. Niin tapahtuu nytkin.

Tanssija ajattelee kehollaan, kehossaan tehtävää. Hän on herkkä, auki ja sitä kautta reunan tuntu on aina läsnä; mitä tahansa voi tapahtua, mikä tahansa voi muuttua arvaamattomasti. Kehon sisään voi ikään kuin kurkistaa, näen ja koen liikkeen löytymisen tai hylkäämisen omassa kehossani ja tunnen pienen ravistuksen, kun jokin liikeaihio hylätään. Kehomme jakavat kokemusta. Näin koen jakavani tanssivan kehon logiikan etsien, löytäen, hyläten.

Sitten tanssi on valmis ja tanssija selittää sen olevan abstrakti tunnelmakuva kaikesta puhumastamme. Tanssi. toistuu kolmesti, hienovaraisesti muuttuen, tutkien. Silti tutkiminen tuntuu nyt liian turvalliselta. Kaipaan reunatuntua, taikuutta. Omasta kehosta tulee levoton todistaja, katsoja. Toisaalta voi olla, että tässä, tänään, minun, on vaikea todistaaa hienovaraisesti muuttuvaa luuppia.

Jos väliaikana keho kommunikoi teoksen rakentumisen kanssa, minkä kanssa se kommunikoi nyt, esityksenä, ei ole niin selkeää. Kaipaan reunantuntua, taikuutta. Olen saanut olla osa rakentumista, leikkiä, elää kehossani koreografian logiikaa ja nyt en saa kiinni, tuntua. Kaipaan pientä välähdystä, konkretiaa abstaktiin: ”Hei, tämä kumpusi tästä”, hetkeä, jolloin olen taas kiinni tanssissa. Viimeinen osa on ikään kuin epilogi sille taikuudelle, jonka väliaika tarjosi. Jotain, mikä liukuu pimenevään iltaan, jossa katsojat kävelevät koteihinsa.

Petra Toropainen