Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.09.2008   |   Maija-Liisa Westman

Audifilia (Vainio) Tanssin Aika 2008

Maija-Liisa Westman: Sakraali tila täyttyi eri-ikäisistä ja eri sukupuolta olevista ihmisistä, jotka tulivat kokemaan kirkkotanssia. Esityksen jälkeen yleisö oli vaikuttunut. Moni katsojista pyyhki kyyneliä silmistään ja olisi ollut valmis katsomaan esityksen uudestaan.




Audifilia

Koreografia ja ohjaus: Riitta Vainio
Tanssi: Helena Romppanen ja Riitta Vainio
Puvut ja lavasteet: Riitta Vainio
Musiikki (soivat kulhot): Virpi Tummavuori
Esitys 27.9.2008 Tanssin Aika -festivaalilla, Keltinmäen kirkossa Jyväskylässä.


 

Audifilia

Keltinmäen kirkko Jyväskylässä edustaa modernia kirkkoarkkitehtuuria. Kirkkosali on korkea, avara ja selkeä. Alttaritaulun asemesta katsojia tervehtii kirkkotekstiili, jonka vaalea sävy sulautuu seinäpinnan vaaleuteen.

Kun ovet aukeavat, sisältä kantautuu ääniä. Vähitellen istumapaikkojaan hakevien ihmisten puheensorina vaimenee. Alttarin vasemmalla puolella on pöytä ja pöydällä kulhoja. Pöydän takan istuu Virpi Tummavuori, joka saa soivista kulhoista syviä ja rauhoittavia sointuja kuuluville. On kuin olisi tiibetiläisessä luostarissa.

Alttarin edessä, valkoiseen viittaan kietoutuneena istuu nainen (Riitta Vainio). Puvun uumenista pilkistää esille ainoastaan pää. Vähitellen käsi kurottaa varoen viitan raosta. Sitten toinen käsi, ja molemmat yhdessä. Minimalistiset liikkeet ja kulhojen sointi täyttävät tilan.

Alttarilla, paikassa, jonne tavallisesti pääsevät ainoastaan papisto ja kirkonpalvelijat, on valkoista kangasta. Kankaan päällä on syksyn lehtiä. Lehdet varisevat, ja ohuen pilviryöpyn alta kuoriutuu vedensiniseen pukeutunut tanssijatar. Kurkottaen, askel askeleelta, nainen (Helena Romppanen) vapautuu läpikuultavasta vaipastaan. Maailmaan on syntynyt uusi ihminen.

Kohtaus on vaikuttava. Vainion äänetön synnytyshuuto kaikuu kirkkosalissa. Kulhojen sointi täyttää tilan. Teos jatkuu vastasyntyneen ihmislapsen ja hänen synnyttäjänsä – luojansa – vuoropuhelulla. Sanoja ei tarvita. Katse, kosketus ja tanssijoiden liikekielen synnyttämät kuvat riittävät. Kun sielu on valmis heräämään, avautuu valkoinen viitta kuin hyrräksi. Vedensininen hahmo saa siivet, joilla lentää.

Esityksen päätyttyä yleisö poistui kirkkosalista voimakkaan tunnekokemuksen vallassa. Kyyneliä vieri usean poskilla ja moni olisi ollut valmis kokemaan esityksen saman tien uudestaan.

Minä vaikutuin teoksen kiehtovasta äänimaailmasta: en ikipäivänä olisi uskonut, että erikokoisista kulhoista syntyvät äänet voisivat olla niin tenhoavia. Samaten nautin esityksen visuaalisesta ilmeestä. Riitta Vainion valkoinen aluspuku ja paksusta kankaasta oleva viitta sekä Helena Romppasen vedenvihreä asu olivat pelkistyneisyydessään silmäähivelevän kauniita.

Esityksen jälkeen yleisöllä oli tilaisuus keskustella festivaalin taiteellisen johtajan Ismo-Pekka Heikinheimon johdolla esiintyjien kanssa. Paikalle jäi runsaasti kiinnostuneita, joille tekijät valottivat juuri nähdyn kirkkotanssiteoksen syntyvaiheita sekä omaa kaartaan taiteilijoina – ja ihmisinä.

Maija-Liisa Westman
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tutkija sekä Suomen arvostelijain liiton tanssi- ja teatterijaoksen jäsen.