Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


26.09.2008   |   Mila Moisio

Next of Kin (Saarinen) Tero Saarinen Company 2008

Mila Moisio: Kokonaisuudessaan Next of Kin muodostaa monimuotoisen kerrostumien vyyhdin, jossa erilaiset kauhun elementit ovat monella tavoin läsnä. Ajoittain tunnenkin katsomossa asti tutun tunteen täysin irrationaalisesta pelosta, jonka kasvavat varjot, musiikki ja ympärillä leijuva pimeys luovat.




Next of Kin

Koreografia: Tero Saarinen
Musiikin sävellys ja esitys: Jarmo Saari
Valosuunnittelu ja lavastus: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Äänisuunnittelu: Heikki Iso-Ahola
Maskeeraus ja peruukit: Pekka Helynen
Koreografin assistentti: Satu Halttunen
Tanssi: Henrikki Heikkilä, Carl Knif, Saku Koistinen, Ninu Lindfors, Sini Länsivuori, Maria Nurmela, Satu Halttunen

Tuotanto: Tero Saarinen Company. Yhteistyössä: Lyonin tanssibiennaali (Ranska), The Joyce Theater (USA), Aleksanterin teatteri (Suomi), Southbank Centre (Iso-Britannia), Helsingin juhlaviikot (Suomi), Liettuan tanssin tiedotuskeskus (Liettua) ja Vilna – Euroopan kulttuuripääkaupunki 2009 (Liettua).


 

Upottautuminen kauhutarinan kerroksiin

Tero Saarisen koreografia, Mikki Kuntun valot, Erika Turusen puvustus ja Jarmo Saaren musiikki tuovat teoksessa Next of Kin esiin otteita kauhuelokuvista sekä kliseitä painajaisten maisemista. Teos luo niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin monikerroksisen kauhun ja tiedostamattoman mielen näyttämön, joka onnistuu ajoittain tavoittamaan todellisen pelon tunteen lähteitä. Takaa lähestyvä kasvava varjo, irtonaiset päät ja vieraan käden kuristuminen tanssijan kaulalla utuisen verhon takana ovat kuin otteita kuluneen vuosisadan kauhutarinasta. Teos nostaakin esiin kysymyksiä kauhusta ja pelosta. Onko kauhu pimeyttä, tunne vieraan ja tuntemattoman läsnäolosta itsessä ja ympäristössä? Onko pelko tällöin vieraan ja oudon pelkäämistä?

Aleksanterin teatterin, vanhan oopperatalon, näyttämö luo ideaalit kulissit Vilnassa ensi-iltansa saaneelle Tero Saarisen koreografian kertomalle kauhutarinalle. Vanhat punaiset penkit, kultareunaiset aitiot ja maalaukset korkeassa katossa tukevat utuisen verhon takana rakentuvaa tarinaa, jossa valot ja varjot näyttelevät pääosaa. Näyttämön etualalla oleva verho luo varjoille pinnan, jolle ne voivat piirtyä ja etäännyttäen samalla katsojan kuvaruudun taakse. Näyttämökuvan moniulotteisuus, voimakas syvyysvaikutelma, jota varjot ja horisontaalista linjaa noudattavat tummat sivuverhot korostavat, luo teokseen ainutlaatuisen voimakkaan tunnelman.

Tanssijoiden liike ja näyttämötilan käyttö, koreografinen kokonaisuus, korostaa moniulotteista vaikutelmaa, jota Mikki Kuntun valot ja lavastus tuovat esiin. Tanssijoiden liike jatkuu edelleen näyttämön reunoilla, jopa sivuverhojen takaa. Yksittäisen käden, pään tai jalan näkyminen verhon reunasta osoittaakin tanssijan olevan vielä mukana teoksessa vaikka suurin osa hänestä on jo kadonnut näyttämöltä. Myös valot paljastavat teoksessa vain osan tanssijoista peittäen verhojen tavoin muut näyttämöllä olijat pitkiin ja tummiin varjoihin.

Näyttämöasettelu ja koreografia muistuttavatkin mielestäni barokin taidetta, trompe l’oielin moniulotteisia maalauksia, jotka jättävät tunteen siitä, että kaikkea mitä kuvassa on, ei näy. Jyrkät kontrastit tuovat esiin eri kerrokset, jotka paitsi paljastavat, myös peittävät alleen osia kokonaisuudesta.

Erilaiset kerrostumat ja dynaamisuus ovat läsnä myös Jarmo Saaren säveltämässä ja osittain livenäkin soitetussa musiikissa. Urkujen jylhä pauhunta vaihtuu teoksessa nopeasti sormipianon tai vesiharpun hentoon soundiin. Musiikki tukeekin teoksen luomaa visuaalista kuvaa, jossa valkoisen ja harmaan eri sävyt sekä tanssijoiden liikekieli vaihtuvat strobovalojen vahvistamasta epileptisestä sätkimisestä tummien hahmojen hiipimiseen lattiaa pitkin. Harvinaiset ja erikoisen näköiset sekä kuuloiset soittimet kuten vesiharppu tuovat teokseen myös vierauden ja outouden tunteen, joka lopulta tavoittaa sen mitä koemme pelottavana.

Kokonaisuudessaan Next of Kin muodostaakin monimuotoisen kerrostumien vyyhdin, jossa erilaiset kauhun elementit ovat monella tavoin läsnä. Vastaukset kysymyksiin mitä kauhu on, tai mistä pelko johtuu, näyttävät löytyvän hämärästä ja pimeästä sekä tuntemattomasta. Ajoittain tunnenkin katsomossa asti tutun tunteen täysin irrationaalisesta pelosta, jonka kasvavat varjot, musiikki ja ympärillä leijuva pimeys luovat.

Toisinaan teoksen kliseiset kohtaukset, joissa vapiseva ja tärisevä kävely yhdistyy kummitushahmoihin palauttavat kuitenkin mieleeni myös epämääräisen muiston ala-asteen koulunäytelmästä. Läheskään kaikki teoksen kliseet eivät mielestäni tavoita parodista otetta jolloin ne jäävät pelkiksi kliseiden toistoiksi. Tutut hahmot ja monta kertaa toistetut eleet eivät enää pelota samalla tavoin kuin vieras ja outo.

Mila Moisio