Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


27.07.2008   |   Olli Ahlroos

Louise Lecavalier x 3 (Pite/Robinson/Lachambre) Täydenkuun Tanssit 2008

Olli Ahlroos: Periferioiden katsomoille tämänkaltainen yhden maailmantähden markkina-arvon varaan laskettu huippuvierailu on usein ainoa mahdollisuus nähdä elävä supertähti. Festivaalien järjestäjille helposti liikuteltavat soolopaketit tulevat oletettavasti myös halvemmiksi verrattuna kokonaisten huippuryhmien lennättelyyn ja ylöspitoon.



Louise Lecavalier

Crystal Pite: Lone Epic

Koreografia: Crystal Pite
Tanssi: Louise Lecavalier
Musiikki: Otteita Bernard Herrmannin musiikista Citizen Kane
Valosuunnittelu: Lucie Bazzo
Puvut: Anne-Marie Veevaete
Äänisuunnittelu: Owen Belton, Diane Labrosse

Tedd Robinson: Lula and the Sailor (Duetto teoksesta Cobalt Rouge)

Koreografia: Tedd Robinson
Tanssi: Louise Lecavalier, Éric Beauchesne
Alkuperäinen musiikki: Yannick Rieu
Valosuunnittelu: Jean Philippe Trépanier
Puvut: Yso, Dubuc

Benoît Lachambre: ”I” is Memory

Koreografia: Benoît Lachambre
Tanssi: Louise Lecavalier
Alkuperäinen musiikki: Laurent Maslé
Valosuunnittelu: Jean Philippe Trépanier

Täydenkuun tanssit – festivaali, Pyhäsalmi, Inmet-areena, 27.7.2008


 

Louise Lecavalier

Täydenkuun tanssit – festivaaleilla Louise Lecavalierin esittämien teosten – ja muiden vastaavien – olemassaolon lähtökohta ei ilmeisesti ole kovin hedelmällinen. Vastaavanlainen tempaus nähtiin suomessa viimeksi, kun Talia Paz, toinen taidetanssin raskaansarjan naisedustaja, vieraili Kuopiossa myös kolmella, hänelle räätälöidyllä sooloteoksella. Näennäisesti kaikki hyötyvät, kun tällainen uransa ehtoopuolella oleva tanssija rohmuaa itselleen kourallisen helposti liikuteltavia sooloja ja alkaa kiertää niillä maailman tanssifestivaaleja. Tällaisella formaatilla Lecavalier saa taatusti tavoitettua suurimman mahdollisen määrän fanejaan ja muita henkilöpalvontaan taipuvaisia maan asukkeja.

Periferioiden katsomoille tämänkaltaiset yhden maailmantähden markkina-arvon varaan lasketut huippuvierailut ovat usein ainoita mahdollisuuksia nähdä eläviä supertähtiä. Festivaalien järjestäjille helposti liikuteltavat soolopaketit tulevat oletettavasti myös halvemmiksi verrattuna kokonaisten huippuryhmien lennättelyyn ja ylöspitoon. Lisäksi tällaiset tanssi-ikonit vetävät ihmisiä lippuluukuille kauempaakin. Koreografi kuin koreografi on taatusti kohtalaisen innoissaan saadessaan liittää nimensä taiteellisen yhteistyön kautta esimerkiksi juuri Lecavalierin ja Pazin kaltaisiin nimiin (toisinsanoin: kuvitelkaa kuinka komealta tällaiset nimet näyttävät koreografin CV:ssä!).

Mikä tässä sitten mättää? Se, että ainakaan mainittujen esimerkkien perusteella ja yllä listattujen hyötynäkökohtien rinnalla ja ehkä juuri näiden taiteelle ulkoisten hyötynäkökohtien vuoksi ei sitten useinkaan olla erityisen kiinnostuneita teosten taiteellisesta sisällöstä. Koreografeille on varmasti todellinen haaste työskennellä ja valmistaa sooloa nimekkään, huippu lahjakkaan ja milloin missäkin mielessä äärimmäisyyksiin yltävän tanssi-ikonin kanssa. Toinen kysymys on se, onko tämä haasteellisuus erityisen hyvä lähtökohta arvokkaalle ja merkitykselliselle taiteen tekemiselle? Ei tunnu olevan. Jääköön ammattilaisten pohdittavaksi mistä tämä johtuu.

Lone Epic oli tanssiteatteria ilman sen kummempaa mielenkiintoa. Lyhyt teos luotti sanalliseen viestiin – toki oivaltavalla tavalla – mutta Lecavalierin liikemahti ei tätä viestiä onnistunut kohtaamaan. Teoksesta jäi irrallinen ja epäyhtenäinen olo.

Robinsonin Lula and the Sailor puolestaan herätti jo hieman mielenkiintoa Gobalt Rouge -teosta kohtaan, josta Lula oli osa. Ilman kontekstiaan nähdyssä oli kyse oikeastaan vaan eräänlaisesta demosta, jota ei jaksaisi teoksena pitää kovinkaan kummoisena.

”I” is Memory oli illan mielenkiintoisin tekele mutta gaalamaisen demoilun jälkeen ei jaksanut siitäkään enää innostua. Toki Lecavalier oli loistava, mutta tämäkin teos jäi lopulta melko köyhäksi esitykseksi.

Se tuli todistettua, että Lecavalier on upea tanssija. Se myös, ettei tarvita kummoista teosta sitä todistamaan. Teoksina nähdyt kolme tanssahtelua olivat lopulta kovin tyhjänpäiväisiä. Tanssijan vakuuttelut jossain käsiohjelmaläpyskässä siitä, kuinka merkityksellisenä, nuorentavana ja henkilökohtaisena hän kokee kunkin koreografin liikeajattelun, ei paljon katsojan mieltä lämmitä jos nämä ”taiteilijat” eivät yhdessä saa teosta aikaiseksi, jossa he onnistuisivat välittämään ja avaamaan tästä kohtaamisesta jotain. Siis jotain muutakin kuin tanssijan virtuositeetin. En voi olla ajattelematta, että kyse oli mieluummin ikään kuin tanssimessujen näytöksestä, eikä vakavasti otettavasta taidefestivaalien ohjelmistosta.

Olli Ahlroos