Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


13.12.2013   |   Veera Lamberg

Writing Movement -kirjoitustyöpaja/ Mitä voi kirjoittaa minimalistisesta visuaalissuudesta?

Writing Movement -hankkeen kirjoitustyöpajan toisella kerralla aiheena oli suunnittelijoiden työ tanssiteoksessa. Alustajina vierailivat äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä, valosuunnittelija Mia Kivinen sekä pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttila.

Aiheen tiimoilta osallistujat kävivät katsomassa haluamansa teoksen ja kirjoittivat siitä vapaamuotoisen tekstin, jossa keskittyivät purkamaan teoksen audiovisuaalista ratkaisua ja sen vaikutusta teoskokonaisuuteen.

Lisää hankkeesta:

http://www.liikekieli.com/writingmovement

http://writingmovement.com/


 

Mitä visuaalisuudesta voi kirjoittaa, kun näyttämöllä ei mitään erityistä ole?

Perinteisessä teatterissa ihana on se hetki, kun yleisövalo sammuu ja tulee pimeä. Pimeän jälkeen näyttämölle avautuu fiktion maailma. Kun koreografina on Jérôme Bel, ei pimeää ole. Jérôme Bellillä tyhjä, lavasteista riisuttu näyttämö on vastine tälle perinteisen teatterin pimeydelle. Tyhjä näyttämö teoksen alussa tekee tilanteen tietoiseksi katsojalle: olemme teatterissa, emme edes yritä uskotella, että kyseessä olisi jotain muuta.

Teos Disabled Theatre alkaa, ja yleisö katselee tyhjää näyttämöä. Näyttämö näyttää perusteatterilta, black boxilta, jossa on takana mustat verhot ja lattialla musta tanssimatto. Keskelle lavaa on tuotu 10 tuolia ja jokaisen tuolin alla on vesipullo, jossa ei lue mitään. Selvää on, ettei mitään tämän kummempaa fiktiivistä maailmaa olla näyttämölle rakentamassa. Ollaan vesipulloestetiikan äärellä. Tässä ja nyt.

Disabled Theatre on sveitsiläisen ammattiteatteriryhmä Horan tilausteos Belliltä. Ryhmä koostuu näyttelijöistä, joilla on jokaisella eriasteinen toimintarajoite, kuten esimerkiksi down-syndrooma tai oppimisvaikeus. Esiintyjillä on vaatteet, jotka näyttävät olevan jokaisen omia. On t-paita, jossa on kimalteinen suden kuva tai jossa lukee ”surf” tai jotain muuta, mikä ei merkitse sen ihmeempää. Esiintyjät tekevät tehtäviä, joita ääniteknikko sanoo koreografin asettaneen tai sanoneen ohjeiksi tekoprosessin aikana kuten ”sitten Jérôme pyysi jokaista kävelemään yleisön eteen ja kertomaan vammansa”.

Suurin tai näyttävin tehtävä, jota koreografi oli pyytänyt esiintyjien tehtäväksi, oli oman tanssisoolon esittäminen esiintyjien itse valitsemaan musiikkiin. Musiikkina kuullaan poplauluja kuten Abbaa. Tanssit näyttävät yllättävän paljon tutulta Jérôme Belliltä. On toisteista liikettä, yksinkertaista luuppaavaa materiaalia, mutta myös vatsatanssia ja musikaalinumeroa muistuttavaa tanssia.

On vaikea sanoa, mitä ajattelisi, jos ei olisi ikinä nähnyt tämänkaltaista teosta, jossa kaikki on hyvin riisuttua ja arkista. On joukko harjoituksia tai tehtäviä, jotka tehdään ilman kehittelyä tai variaatiota. Variaatiota tuo vain kunkin persoona ja se, miten he lähestyvät annettuja tehtäviä, miten he ovat esitystilanteessa. Jossain vaiheessa teosta mietin, miten esiintyjien poikkeavuus vaikuttaa siihen, miten kaiken riisuttavuuden kokee. Kuinka paljon esiintyjäaines tuo lisää teokseen, joka muuten on pelkistetty? Mieleeni nousee ajatus, että voiko esiintyjän persoona tai ulkonäkö olla myös visuaalinen elementti? Mikä on visuaalisuutta, mikä sisältöä?

Riisuttu estetiikka saa ymmärtämään hyvin tyhjän, näennäisesti lavastamattoman näyttämötilan rakastajia. Aina ei teos tarvitse massiivista visuaalisuutta ollakseen täysipainoinen ja eheä.

Teos saa pohtimaan, mitä jos näyttämöllä olisi muuta kuin mitä siellä nyt on? Millaiset valot sopisivat Abban Dancing Queen -kappaleeseen, millaisen otsakorun voisi itämaiseen tanssiin laittaa? Kaiken rekvisiitan ja valot voi katsoja kuvitella mielessään, mikä on esityksen hienointa antia. On taito antaa tarpeeksi vihjeitä katsojalle, mutta ei liikaa. Tämä on tyypillistä Jérôme Belin esityksille.

Esitys näyttää esiintyjät paljaina, kun he yksitellen astuvat lähemmäs yleisöä katseen alle. Tietoisuus esittämisestä on läsnä, vaikkei mitään ns. perinteisessä mielessä esitetä. Esityksessä vuorovaikutus on enemmänkin katsojan ja yksittäisen esiintyjän välissä kuin esiintyjien kesken.  Esiintyjät ovat melkein koko esityksen ajan suorassa suhteessa katsojiin, puhuvat meille, kävelevät meidän eteemme, tanssivat meille. Katsomisen aktia on mahdotonta unohtaa. Katsoja ei pääse sukeltamaan fiktiiviseen maailmaan, vaan pysyy tietoisena omasta katsomisestaan.

Esiintyjien vaatteet, oleminen lavalla ja popmusiikki tekevät esityksestä visuaalisuudeltaan tämänpäiväisen tai arkisen, tässä ja nyt -hetkessä olevan. Esitystilanteen teeskentemättömyys ja selkeys on vapauttavaa. Katsojana ei tarvitse miettiä, keitä he esittävät, missä he ovat, miksi näyttämön keskellä on valoneliö. Mieleeni tulee opettajan ohje vuosia sitten, että on ensin opittava tanssimaan ilman rekvisiittaa ja vasta sitten tuodaan tuoli näyttämölle.

Jenni Kivelä

Kirjoittaja on hiukan kielioppimaton tanssialan työläinen.

¤¤¤

Disabled Theatre Espoon Louhisalissa 3.11.2013

Osa Liikkeellä marraskuussa -festivaalin ohjelmistoa

Konsepti: Jérôme Bel
Esiintyjät: Remo Beuggert, Gianni Blumer, Damian Bright, Matthias Brücker, Matthias Grandjean, Julia Häusermann, Sara Hess, Miranda Hossle, Peter Keller, Lorraine Meier, Tiziana Pagliaro
Avustaja ja tulkki: Simone Truong/Chris Weinheimer
Dramaturgia: Marcel Bugiel
Tuottaja: Ketty Ghnassia
Tuotanto: Theater HORA – Stiftung Züriwerk (Zürich)