Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


06.04.2008   |   Olli Ahlroos

Yönvartija (Aaltokoski) ja Taikuri (Sirén), 2008

Olli Ahlroos: Unesta mutta valveilla
Taiteilijaprofessori Alpo Aaltokosken teoksen Yönvartija jälkeen nähtiin Pannuhallissa Taikuri, Ervi Sirénin sooloteos Aaltokoskelle. Aaltokoski on häikäisevä liikkuja ja kokenut tulkitsija. Teoksesta ei voi kokonaisuutena paljoa tätä enempää sanoa. Jännite Aaltokosken Yönvartija-teoksen ja Sirénin soolon välillä oli kokemuksena hölmistyttävä.


Yönvartija
Koreografia: Alpo Aaltokoski
Tanssi: Jonna Eiskonen, Johanna Ikola, Tuovi Rantanen, Suvi Ruotoistenmäki, Esete Sutinen, Reija Vaahtera, Terhi Vaimala
Sävellys: Olli Koskelin
Äänisuunnittelu: Timo Muurinen
Valosuunnittelu: Pasi Pehkonen
Pukusuunnittelu: Taina Relander
Maskeeraus: Tuija Luukkainen
Tuotanto: Alpo Aaltokoski Company / Nomadi-tuotanto, Zodiak

Taikuri
Koreografia: Ervi Sirén
Tanssi: Alpo Aaltokoski
Valosuunnittelu ja projektio: Matti Jykylä
Pukusuunnittelu: Cris Af Enehielm

19.3.2008 Pannuhalli, Kaapelitehdas, Helsinki


 

Unesta mutta valveilla

Alpo Aaltokosken teos huutaa tulkintaa. Tai katsoja huutaa. Yhdentekevää. Vai huutaako professori Aaltokoski, vai hänen tiedostamattomansa? Yhdentekevää kun vielä tanssijatkin huutavat. Minkälaisia unia on professori Aaltokoski nähnyt ja miten ne on meille valvojille (valveilla olijoille, vartijoille?) suodatettu kuviksi ja liikkeiden muodoiksi. Yhdentekevää. Kaikki huutavat. On otettava tosissaan se mahdollisuus, että teos on tietyllä tavalla jo itse tulkinnallinen moninkerta (jo siksi, että tämä on kolmas itsensä Aaltokosken tulkinta samasta teoksesta). Onko kenties professori nähnyt unia, joita hän on tulkinnut liikkeiden muodoiksi ja näyttämökuviksi? Onko teos siis tietoinen representaatio unesta, sen ”kielestä” ja ”symboleista”? Ehkä. Mutta olisiko tällainen tulkinta uskollinen sille hämmentävälle kokemukselle, jonka teos aiheuttaa ja jonka se jakoi?

Oikeastaan se on yhdentekevää, sillä on oltava muutakin kuin tietoisen ajattelun leimoja, ”symboleita” ja muuta jungilaista hömppäjargonia, jotta tällainen teos olisi näin vaikuttava ja mielekäs. On ehkä etsittävä itse teoksesta sen tiedostamatonta, erityisesti, jos teos vielä väittää itse luotaavansa tiedostamatonta. On oltava hereillä kaiken tiedostamattoman tapahtumiselle, niin paradoksaalista kuin se onkin. On tehtävä teoksen äärellä samoin kuin teos tekee: yritettävä tavoittaa, edes jotenkin, kuinka epätoivoisesti tahansa, se tiedostamaton, joka mistä tahansa teoksesta kuitenkin aina vuotaa läpi; se jota ei tarkkaan ottaen tavoiteta. Ei ainakaan suoraan. Se vuotaa, annettiin sille mikä tahansa symboli, osoitettiin sitä kuinka epäsuorasti tahansa. Sitä on, Aaltokosken esimerkkiä noudattaen, tulkittava jatkuvasti näkyville. Ja silloinkaan emme sitä näe. Tämä ”silloinkaan emme sitä näe” on ratkaisevaa ja se minkä Aaltokosken teos tekee lopulta näkyväksi ja antaa sille edes jonkin muodon.

Mystinen teos. Mitä se tekee? Miten se toimii? On nimittäin kiistatonta, että teos jollain kummallisella tavalla on hyvin vaikuttava. Se on välittömästi tuttu. Ikään kuin teoksessa olisi tavoitettu jotain kollektiivista. Ehkä, mutta onko teos todella niin mystinen? Miksi rohkaista olettamaan jotain mystistä kokemusta? Ehkä teos on tuttu, koska se virittää ja käynnistää (ehkä ylikierroksille) sen kaikille niin tutun tulkintakoneiston, joka jokaisessa yksilössä tiedostamatonta valvoen tulkitsee, vartioi. Se on niin tuttu, ettemme sitä edes huomaa. Oikeastaan kyse on jo tulkintateollisuudesta, ahdistavasta ja alistavasta kuvien tuotosta ulkoapäin, joiden avulla meitä ikään kuin pyydetään tulkitsemaan tiedostamatonta annettujen kuvien avulla (Oidipus, penis, isä-äiti).

Teos on pienintäkin yksityiskohtaansa myöten tiedostamattoman representaatio. Aivan kuin ajattelemme unienkin olevan. Tähän teoksen näyttämökuva nojaa. Kaikki on unenkaltaista, niin valot kuin Olli Koskelinin säveltämä äänimattokin. Liikekuvaston eläinaiheet, oikeastaan eläinparviaiheet toistivat ja kertoivat meille samaa. Tämä kaikki olisi pelkkä banaliteetti, ellei oteta huomioon Aaltokosken teoksen (ehkä tiedostamatonta) oivallusta. Sillä kuten teos meille koko ajan tuntuu huutavan: nämä symbolit eivät kerro meille enää mitään. Tiedostamaton on poissa; on vain tyhjiä kuvia lintuparvista ja nukkuvista ihmisistä; painajaismaisesta huudosta ja jostain ”unenkaltaisesta” tilasta; kädet, jotka ikään kuin synnyttävät ja heti syövät lakkaamatta kaiken ja keho, joka liikkuu kuin olisi valveilla, mutta jota jokin kahlitsee estäen sen pakenemisen; aivan kuin unessa, aivan kuin en olisi valveilla. Tiedostamaton on kuitenkin jo näistä kuvista poissa. Ne ovat tietoista tulkintaa, suurin osa melkeinpä teollisesti valmistettuja. Kuitenkin, kun teos jakaa nämä tyhjät kuvat, silti katsojalle vuotaa niiden mukana kokemus jonkinlaisesta tiedostamattoman tavoittamisesta. Vaikka kuvat ovat banaaleja, ne eivät voi lakata vuotamasta ja siksi koko teos vuotaa tiedostamatonta. Mystinen teos. Miten se toimii?

Esittämälleni tulkinnalle Aaltokosken teoksesta ei siis ole yhdentekevää, että teos oli alun perin kuudelle miehelle ja nyt, ikään kuin teoksen ”valmistuttua” teos onkin (tai ikään kuin ollut alusta alkaen) sovitettu seitsemälle naiselle. Oikean symbolien symbolin, peniksen katoaminen teoksesta symboloikin itsessään nyt jotain aivan muuta: koko kastroidun symbolismin jalustaltaan horjauttamista. Horjuttamisen on tapahduttava, jotta tiedostamattoman koko laajuudesta saataisiin parempi ote, ja jotta tämän vertavuotavan eunukkisymboliikan yhtä (tai monta) arkkisymbolia äärettömästi monimuotoisemmasta vuotamisesta tietoisen alueelle saataisiin jotain arvaamatonta ja ehkä ennakoimatonta näkyville (siis uskallanko väittää: itse taiteilija professorillekin tiedostamatonta?). Siinäpä se: tiedostamattomasta ei voi koskaan esittää tulkintaa tai representaatiota ilman, että tiedostamaton itse – se, jota yritetään tulkita – edelleen lävistää koko tulkintaprosessia kaikilla sen tasoilla, vuotaa sinne, sekoittaa tietoisuuden koodeja ja levittää tiedostamattomia konstellaatioita kaikkialla missä tietoisuus luulee toimivansa yksin.

Teos on elävä kuvaus unesta. Sen jokainen yksittäiskuva vuotaa koska se mitä kuva yrittää kuvata, ei ole kuvattavissa. Ymmärrämme heti, että minkä tahansa kuvauksen teos esittää, kuva vuotaa. ”Emme silloinkaan näe sitä”! Jonkinlainen tiedostamaton tietoisuus tiedostamattoman tiedostamattomuudesta ympäröi koko teatterihallin. Olemme lähempänä kuin luulemmekaan.

Aaltokosken teoksen mestarisymboli ei nimittäin ole vielä edes näkyvillä. Ainakin se on läpinäkyvä. Me olemme sen sisällä, me itse katsomossa olemme se. Merkittävää ei ainoastaan ole teos jonain lavansisäisenä, itseensä sulkeutuvana symbolina (niiden banaalina teollisuustuotteiden joukkona) vaan myös esityskonteksti kokonaisuudessaan. Koko täysi pannuhalli nimittäin istui Aaltokosken rakentaman symbolin sisällä: (luimme lämpiössä jo ensimmäiset tuutulaulumme) tehtaanjohtaja Aaltokoski antoi meille avaimia (puhe symboleista), jotka eivät kuitenkaan johda mihinkään ja peittävät näkyvistä tämän mestarisymbolin, tekevät tästä mestarisymbolista näkymättömän ja tiedostamattoman vaikka istuimme sen sisällä. Ehkä tämä oli itselleen tehtaanjohtaja-taiteilijaprofessorille tiedostamatonta? Se olisi vain tulkinta… tottakai. Mutta se todistaisi teoksessa olleen jotain todella tiedostamatonta, jota voisi luodata. Nimittäin mikä symboloisi länsimaisen ihmisen ”kokemusta” tiedostamattomasta paremmin kuin teatterisali: näyttämö ja katsomo? Ihminen tietoisuutensa katsomosta, valveen vartiotornista tarkkailee tiedostamatonta joidenkin valmiiden ja aina riittämättömien representaatioiden ja symbolien välityksellä. Koko teatterikonteksti on Aaltokoskelle symboli.

Teoksen mestarillinen vaikuttavuus löytyy tästä: mestarisymbolin sisällä kaikki symbolit vuotavat. Mestarisymboli vuotaa itse: tiedostamaton ei ole mikään öinen teatteri, jossa me katsomme, tulkitsemme, vartioimme. (Tästä valheellisesta tilanteesta oli teoksessa hieno kuvaus: katsoja katsoo Aaltokosken luomaa peilikuvaa, jossa Yönvartijat seisoivat lavan takaosassa hyvin militaariseen, melkein myyttiseen tapaan rivissä, valopylväiden takana, vartioiden ja valvoen pimeää lavaa ja sen tapahtumia. Se olikin peili katsojille. Peili, jossa koko tilanteen virhe näyttäytyi). Aaltokosken luoma muoto on tämä tietoisuuden vuotaminen: se on tuotantoa, joka vuotaa yli jokaisesta kuvasta, jolla sitä yrittää rajata: vuotamisen muoto. Aikaa on kulunut. On tulkittu ja kuvia tarjottu mutta vuoto ei lakkaa. Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Liikekieli.comiin keväästä 2007 lähtien.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.