Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


04.03.2008   |   Anne Makkonen

Pää – Head (Kekäläinen) 2008

Olli Ahlroos: Itsensä unohtamisesta ja muistamisesta
Sanna Kekäläinen on teoksellaan taas aivan siinä ytimessä, jossa koko tanssitaide taiteena muhii, syntyy, hengittää ja kuolee, jos se sen ytimen kadottaa.

Anne Makkonen: Retrospektiivistä tanssia à la Sanna Kekäläinen (päivitetty 17.3.08)
Retrospektiivinen tanssi-ilta Pää-Head esittää mielenkiintoisen, mutta vasta olemisen tapaansa hakevan ja etsivän muunnoksen kekäläistuotannosta.

 


Pää – Head

Koreografia ja konsepti: Sanna Kekäläinen
Tanssi: Sanna Kekäläinen, Lilja Lehmuskallio, Katri Soini, Laura Vesterinen (TeaK, harjoittelija), Aino Voutilainen (TeaK, harjoittelija)
Valo: Sirje Ruohtula
Graafinen suunnittelu: Oona Airas
Tuotanto: Kekäläinen & Co.

K&C Tila, Kaapelitehdas, Helsinki 26.2.2008


 

Itsensä unohtamisesta ja muistamisesta

Kekäläinen & Companyn uuden tanssiteoksen Pää – Head ensi-ilta peruuntui sunnuntaina sairaustapauksen vuoksi. Ensi-illan sijaan sunnuntaina teoksesta nähtiin ennakkona Sanna Kekäläisen oma tunnin mittainen soolo Lilja Lehmuskallion avustamana. Varsinainen ensi-ilta nähtiin tiistaina.

Pää – Head on teos, jossa Sanna Kekäläinen kertoo käsiohjelmassaan ”dekonstruoivansa” minuutta. Ei mikään harmiton letkautus käsiohjelmassa. Käsitteellisenä ongelmana Kekäläisen lähestymä kokemus on kolossaalinen, suorastaan naurettava tullakseen mainituksi tällä tavalla muutamalla rivillä. Kuitenkin keho- ja esitystaiteelle ja miksei taiteelle yleisemminkin se on kokemuksena melkeinpä arkinen asia. Se on suorastaan taiteen käyttövoimaa, taiteen merkityksellisyyden tuhatvuotinen tae. Ehken sano ydin, mutta yksi monista ytimistä.

Teos koostuu kahdesta osasta: Kekäläisen soolosta, jota seurasi neljän tanssijan kokonaisuus ja jonka osamateriaalina nähtiin Kekäläisen vanhoja sooloja. Teoksen avanneessa soolossa esiintuotiin ihmisen haurauden eri ilmentymiä subjektiivisen kokemuksen kautta, ja kulkien kohti kokemusta, jossa minuus alkaa jo rakoilla. Loppuosassa taas tehtiin näkyväksi yhteisöllisen ja läheisyyden kokemuksien kautta se, kuinka tämän haurauden kestää, miksi se on kuitenkin haurautta eikä muodotonta hajallaan oloa.

Kekäläinen on teoksellaan taas aivan siinä ytimessä, jossa koko tanssitaide taiteena muhii, syntyy, hengittää ja kuolee, jos se sen ytimen kadottaa. Kun tämän ytimen on löytänyt ja on sellainen kompromissiton ja syvään keholliseen ymmärrykseen pohjautuva näkemisen kyky ja ammattitaito niin kuin Kekäläisellä on, ei paljon tarvitse teoksilleen mitään tarralappu-tematisointeja tai -narratointeja keksiä. (Minkälaiselta naurettavalta pukuleikeiltä ja minkälaisilta muodikkaisiin kuoriin puetuilta, tyhjyyttään kumisevilta tossuhippa-ilveilyltä kaikenlaiset klassiset ja pahimmillaan lahden toisella puolella vähän uudemmatkin viihdetanssi-iltamat tuntuvat taas tämän jälkeen!)

Kekäläisellä on huikea kyky välittää tämä mainittu ydin. Mitä Kekäläinen teoksessaan käsittelee, sen kuka tahansa saattaa kokea taiteellisen huuman tai inspiraation vallatessa: kun kadottaa itsensä, niin kuin joskus sanotaan. Tämä on juuri sitä minuuden haurautta, josta Kekäläinen teoksensa monologissa puhuu: ihmisen animaalisuutta, ihmisen kokemusta ”itsestään” kimppuna voimia, kimppuna affekteja ja reaktioita.

Eikä Kekäläinen vain puhu, vaan näyttää miten se tapahtuu, näyttää mitä tapahtuu kun se tapahtuu, jos näin voi sanoa. Tässä Kekäläisen loistokkuus: kuka tahansa ei nimitäin pysty välittämään tätä kokemusta toisille, vaikka kuka tahansa sen voikin kokea. Kun tätä välittämistä ei osata, tyhjyys paikataan kaikenlaisella ulkotanssillisella (ulkokehollisella, ulkoliikkeellisellä) krääsällä ja teknisillä kikkailuilla, joskus jopa tekniikan ylivallalla. Ohimennen sanoen, kun tämä ydin lopulta kadotetaan sadoiksi vuosiksi, voi syntyä jotain niin hirvittävää ja sisältä lahoa kuin klassinen baletti…

Teoksen aloittava soolo, jos sitä yrittää kiteyttää, käsitteli siis minuuden haurautta. Tätä haurautta lähestytään kehon, seksuaalisuuden ja ihon haurauden kautta, myös käsitteellisellä tasolla Kekäläisen sooloon kuuluvissa monologeissa. Iho vihjaa jo siihen, että oikeastaan olisi kuvaavaa puhua haurauden rinnalla huokoisuudesta. Tällöin saataisiin korostettua teoksessa lihaksi tehtyä ja lihassa välitettyä oivallusta: minuus on jotain suhteista. Soolonsa loppupuolella Kekäläinen sanookin monologissaan, että minuus saa ikään kuin suuntia suhteissaan ulkopuolelleen, erityisesti muihin ihmisiin. Yksinäisyydessä minuus taas kasvaa ja paisuu suunnattomasti: ”yksinäisyys on niin suunnatonta”, niin kuin monologissa kauniisti sanotaan. Näin voisi tulkita soolossa tapahtuvaa minuuden destruktiota teoksessa, ikään kuin dekonstruktion ensimmäisenä vaiheena, niin kuin myös käsiohjelmassa vihjataan.

Soolon monologit olivat paikallaan ja niillä oli merkittävä rooli teoksessa. Kaikessa asiallisuudessaan soolon monologit olisivat kuitenkin voineet olla hiotumpia. Ehkä tarkoitus olikin jättää puheeseen jutustelun tuntu. Paljon olisi monologeista kuitenkin voinut jättää pois.

Seuranneessa kvartetissa, jossa tanssivat Lilja Lehmuskallio, Katri Soini, Laura Vesterinen ja Aino Voutilainen, täydennettiin kokemusta minuudesta jonain ihon huokoisuuden välittämänä, kosketuksien ja suudelmien ohjaamaksi hauraaksi kyhäelmäksi. Minuus ei ole mikään ihmisen sisäisin ja salaisin kätkö, vaan se on kehon suhteisuuden tuote, kehon ja maailman, kehon ja toisten kehojen suhteiden lopputulema. Se on siis jotain vahvasti yhteisöllistä. Tätä käsiohjelmassa kutsuttiin sitten kuvaavasti minuuden rekonstruktioksi.

Kvartetissa oli edelleen, niin kuin myös soolo-osuudessa, pelissä se tanssille jo antiikin tragedioissa langetettu dionyysinen ydin, jossa tanssiva subjekti avautuu ekstaattisesti maailmalle. Tällaisessa avautumisessa minuus on hauraimmillaan ja sen maailmassolemisen huokoset ammollaan. Kvartetti olikin mahtava yhdistelmä Kekäläisen vanhempia sooloja, joissa tätä kokemusta pidettiin yllä. Se ei kuitenkaan koostunut vain päällekkäisistä sooloista, vaan toistuvasti tuotiin esiin myös jotain muuta. Nimittäin se, miten tällaisessa tapahtumassa, jossa minuuden rajaaminen yhden ihosolukon sisään on melkein mahdotonta, jostain aina ilmaantuu kosketus ja toinen keho, jossa minuus saa taas suunnan kehkeytyä, tiivistyä ja ajatella itseään toisen kehon ja kosketuksen peilissä.

Tässä kokemuksessa minuus jää hauraaksi kyhäelmäksi, joksikin jonka haurautta voi vaalia vaikkapa hiljentyen samaan tilaan toisten ihmisten kanssa, katsomaan miten kauniisti keho liikkuu ja miten kauniisti keho tuntee itsensä maailmassa kun jokin koskettaa sitä, joku samanlainen hauras. Kadottaa itsensä hetkeksi katsomossa istuen ja kokemuksen muiden kanssa jakaen.

Teoksen tanssijakaarti oli aivan loistelias. Jos on Kekäläisen ansio suuri tällaisen teoksen luomisessa, ei se olisi lainkaan mahdollista ilman näin huikeita tanssijoita. Erityinen kiitos kuuluu nuorille Teakin harjoittelua tekeville Laura Vesteriselle ja Aino Voutilaiselle, jotka rohkenivat Kekäläisen kokoiseen haasteeseen tarttua.
Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Liikekieli.comiin keväästä 2007 lähtien.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.



 

Retrospektiivistä tanssia à la Sanna Kekäläinen

Sanna Kekäläinen on asettanut itsensä miltei poikkeuksetta omien tanssiteostensa keskiöön yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänelle on kehittynyt selkeä ja helposti tunnistettava tyyli sekä koreografina että tanssijana, pelkistyneimmillään ruumiillaan ja kasvoillaan venyvä ja ääniä päästävä alaston ihminen. Viime vuosina monet hänen teoksistaan ovat lihallistaneet myös humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen kriittisistä teorioista nousseita käsitteitä, niin myös uusin teos Pää-Head. Se nostaa esille dekonstruktion, destruktion ja rekonstruktion ja niiden välisen sidoksen.

Retrospektiivinen tanssi-ilta Pää-Head esittää mielenkiintoisen, mutta vasta olemisen tapaansa hakevan ja etsivän muunnoksen kekäläistuotannosta. Ensimmäisestä osasta – huoneesta ja minän purkamisesta kuten Kekäläinen sitä kutsuu käsiohjelmassa – vastaa Sanna itse. Toisessa osassa neljä tanssijaa rakentaa uusiksi hänen kolmen sooloteoksensa liikemateriaalia, Ihi-Skinless (2001), Uhri-Sacre (2001) ja Verso (2002).

Alun solistinen osuus on tällä kertaa demonstratiivinen esitys, jossa Kekäläinen esittää ja purkaa liikkeellisesti sekä sanallisesti oman työnsä keskeisiä piirteitä. Itseään ihmettelevä ja kokemuksiaan sanattomasti ääntelevä ja vääntelevä lapsi leikkautuu vaivattomasti ja mutkattomasti taiteellisen työnsä ja maailmankuvansa aineksia pohtivaksi taiteilijaksi. Keskiöön nousee sana hauraus, ihminen on hauras, mutta odottamisessa ei ole mitään haurasta. Ja sitten jatkuvat taas nautinnollisen venyvä liikehdintä lattiatasolla tai leveästä haara-asennosta kauniisti kaartuvin reisin nousevat jalkojen nostot, heitot ja käännökset.

Huomaan odottavani seuraava sanallista leikkausta. Sanat, laulu ja kertomukset eivät ole ainoastaan selityksiä, vaan ne rytmittävät soolon helposti jaettavaksi, esiintyjän ja katsojien yhteiseksi kokemukseksi. Esitän teille, mutta olen teidän kansanne, me olemme yhdessä tapahtuma.

Toinen huone ei ole ongelmaton. Tanssijoiden ja heitä ohjaavan Kekäläisen vaativana haasteena oli ollut sulattaa ja tulkita itseensä yhdessä ja yksin Sannan itselleen tuottamaa liikemateriaalia. Tuntui siltä, että se matka oli kaikilta jäänyt vielä enemmän tai vähemmän kesken. Siinä ei auttanut aina edes Katri Soinin pitkä ja monipuolinen tanssijan kokemus.

Yritystä kyllä näkyi kaikilla, ja toivottavasti pitkähkö esitysperiodi avittaa vielä lisää. Nyt muistiini jäi nuorista tanssijoista vain heidän perusolemuksensa ja liikkumistapansa. Aino Voutilainen oli kauniin levollisesti omassa ruumiissaan, mutta olemisen usko ei ollut vielä siirtynyt tanssikvaliteettiksi. Laura Vesterinen katosi välillä tanssin esittämisen kiireeseen. Lilja Lehmuskallio jäi tanssijoista etäisimmäksi, välillä miltei fyysisesti jähmettyneeksi patsaaksi vaativan ja ilmeisesti kunnioitusta herättävän koreografin käsissä.

Pää-Head ei avautunut minulle Sanna Kekäläisen minän uudelleenjärjestelynä, mutta se oli kyllä mieltä kutkuttava päänavaus siihen suuntaan. Mutta ei hätää ja kiirettä, sillä kahden tunnin tanssi-illan päätteeksi meillä kaikilla – Sannalla, tanssijoilla ja yleisöllä – oli mahdollisuus kaatua toisten kannattama valkoiselle lattialle ja nousta jatkamaan omaa matkaamme.

Anne Makkonen
Phd, tanssin menneisyyden ja nykyisyyden tutkija