Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


12.11.2013   |   Tuomo Railo

Tanssin ja muidenkin taiteiden heijastelemasta mieskuvasta

Julkaisemme Tuomo Railon alustuksen “Miehen mallia taiteesta” -paneelikeskusteluun, joka oli Sellon kirjastossa 5.11.2013. Kanssakeskustelijoina Railon kanssa toimivat esseisti/kolumnisti Jukka Relander ja näytelmäkirjailija Juha Jokela.

Mainstream-tanssitaiteen mieskuvasta

Nykytanssi kertoo harvemmin kokonaisia tarinoita, joten nykytanssiesityksissä ei useinkaan nähdä kokonaisia roolihenkilöitä sanan realistisessa mielessä. Tanssissa puhutaan useammin näyttämöhahmoista, joka on hieman ilmavampi ja epämääräisempi termi. Esitysten aikana näyttämöhahmolla voi olla useampia tehtäviä, jotka eivät välttämättä ole loogisessa suhteessa toisiinsa, joten voisi sanoa, että hahmolla saattaa olla useampia, ohimeneviä rooleja. Näyttämöllä oleminen saattaa olla hyvinkin karrikoitua, mutta karrikointi tai tyylittely on useimmiten kollektiivista, tanssitaan ryhmänä jollakin tietyllä tavalla. Tai sitten näyttämöllä pyritään sillä tavalla naturalistiseen läsnäoloon, että voisi sanoa, että tanssija pyrkii olemaan oma itsensä näyttämöllä.

Tanssin fyysisyys korostaa tanssijoiden atleettisuutta ja silloin sukupuoli saattaa korostua, mutta sukupuolierot voivat myös liudentua, jos tehtävät jaetaan tasapuolisesti sukupuolten välillä. Jotkut koreografit leikkivät esiintyjien androgynialla, kuten esim. Kenneth Kvarnström, jonka koreografioissa nähdään kevytrakenteisia mutta vahvoja miehiä ja naisia varsin tasaväkisinä näyttämöhahmoina. Toisia koreografeja kiehtoo sukupuolierojen korostamisen luoma eroottinen jännite ja glamour, esimerkkinä edesmennyt Pina Bausch, jonka näyttämöhahmojen projisoima nais- ja mieskuva on ajoittain milteipä ahdistavan kapea. (Eräs entinen Pina Bauschin tanssijatar, kertoi saaneensa yksinkertaisesti potkut leikattuaan pitkät punaiset hiuksensa kesälomansa aikana.) Pina Bauchin teoksissa toteutunee juuri nämä Jukan esille tuomat ”korostuneet sukupuoliroolit ilman machoilua”, ovathan Bauschin miehekkäät miestanssijat varsin herkkiä ja tuntevia tanssiessaan näiden iltapukuihin sonnustautuneiden pitkätukkaisten ihanien naisten kanssa.

Feministisestä tanssitaiteesta

Tanssitaiteessa genderbending ja queer-filosofia ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä olleet myös varsin vahvoja suuntauksia. Tanssitaide soveltuu hyvin sukupuolirooleilla leikittelyyn ja niiden uudelleenmäärittelyyn. Feministinen tanssitaide on Suomessa jo pitkään tarkastellut ansiokkaasti naisen olemusta, rooleja ja niiden toteutumista, patriarkaalisen yhteiskunnan historiaa ja sukupuolten välistä näkyvää ja näkymätöntä väkivaltaa. Koreografit Sanna Kekäläinen, Paula Tuovinen, Kirsi Monni, Pirjo Yli-Maunula, muutamia mainitakseni, ovat omalla työllään laajentaneet naiskuvaa ja samalla valottaneet yhä vallitsevia sorron rakenteita.

Myös suomalaiset mieskoroegrafit ovat kunnostautuneet feministisessä tanssitaiteessa. Esim. Jyrki Karttusen hersyvän hauska sooloteos Jemina palkittiin viime vuonna vuoden teatteritekopalkinnolla. Oma yhteistyöni elämänkumppanini Simo Heiskasen kanssa on tuonut näyttämölle vuosien varrella erinäisiä queer-hahmoja. 90-luvulla teimme kolme duettoiltaa, ”Kukka”, ”Tulppa” ja ”Java, joissa nauroimme machokulttuurille, sankarimiehille, miesurheilijoille, insinööreille, pukeuduimme välillä mekkoihin jne. Tulppa huipentui kohtaukseen, joista toinen meistä oli ”kohtuuttomasti raskaana”, ja raskausmekon peittämästä vatsasta saattoi päätellä, että tämä herra synnyttäisi pian kuution.

Viimeisin mieskuvaa pohtinut teokseni lienee vuonna 2008 ensi-iltansa saanut soolo nimeltä Lunta pakaroilla, jossa kekkuloin alasti näyttämöllä puolisen tuntia mm. sillä tavoitteella, että katsoja voisi teatterista poistuessaan sanoa, ettei ole eläissään nähnyt alastoman miehen tekevän noin. Esittäessäni sooloani viime vuonna Italiassa pidin pienen teosesittelyn esitykseni alkajaisiksi, ja kun kysyin italialaiselta, ilmeisen hyvin koulutetulta, nuorista aikuisista koostuneelta yleisöltäni kuinka monta feministiä oli paikalla, oli tulos hatkähdyttävä. Kahdessa esityksessäni oli noin 60 katsojaa ja ensimmäisestä yleisöstä sain todella odotella ja jopa uhata esityksen peruuntumisella ennen kuin yksi kaunis naiskatsoja tunnustautui ”hieman feministiksi”. Toisessa esityksessä oli paikalla viisi feministiä, joista yksi oli mies. Tässä suhteessa luulen suomalaisen kulttuurin olevan vähän pidemmällä edistyksen tiellä.

Miehen mallia taiteesta

Mutta palatakseni paneelimme aiheeseen, voiko näyttämötaide tukea mieheksi kasvamista, haluan sanoa, että mielestäni on vielä paljon tehtävää tällä alalla, varsinkin kun kysymys on lapsille ja nuorille suunnatusta taiteesta. Kannan itsekin asiasta hieman huonoa omaatuntoa, sillä Tanssiteatteri Glims & Glomsin esitystarjonnasta puolet on suunnattu nuorille ja minun on todettava, että mieskuva koko perheen esityksissämme on ehkä aavistuksen perinteisempi kuin nykytanssiesityksissämme. Lapsille ja nuorille suunnatusta kulttuurista puuttuu vielä selkeästi vallitsevia sukupuolirooleja ja perhemalleja rikkovia satuja ja tarinoita. Voisi sanoa, että patriarkaalinen järjestelmä voi vielä varsin hyvin prinssien, prinsessojen, keijukaisten ja peikkojen maailmassa.

Omasta toiminnastani haluan kertoa vielä sen verran, että olen muutaman viime vuoden aikana osallistunut kansainvälisen lasten- ja nuortenteatterijärjestö Assitej:n Taboo-workshoppien sarjaan, joka pyrkii luomaan esitysperinteitä yhteiskunnallisesti arkojen aiheiden nostamiseksi lapsille ja nuorille suunnatun teatterin näyttämöille. Viimeisin Taboo-workshop järjestettiin Serbiassa ja tällä kerralla homoseksuaalisuus nousi varsin kipeästi keskusteluittemme keskiöön maassa, joka lainsäädännöllisesti on jotakuinkin eurooppalainen, mutta vallitsevalta ilmapiiriltään ja politiikaltaan hyvin masentava. Keskustelimme tiiviisti viikon aikana siitä miten homofobian valloittamassa maassa voidaan saada aikaan yhteiskunnallista muutosta vaarantamatta taiteilijoiden omaa turvallisuutta. Vaikka Serbia kuulostaa kaukaiselta maalta, on todettava, ettei homofobia ole kaukana Suomestakaan ja että taannoinen kohu Oras Tynkkysen kauniista kravatista eduskunnan juhlaistunnossa on hyvä esimerkki siitä kuinka ulkokultaista suomalainen suvaitsevaisuus on, ja siitä kuinka perussuomalaisten asettama haaste värjää muita suuria puolueita ruskean sävyin.

Taide aikuistumisen(i) tukena

Mutta voiko taiteelle sälyttää kasvatuksellisia tehtäviä? Ja onko elämäneväiden etsiminen taiteesta taiteen väärinkäyttöä? Sensuroiko taide itseään, jos ja kun pyrkii muokkaamaan käsitystämme ihmisen sisäisestä kypsyydestä?

Muistan hyvin sen tunteen, kun varhaisessa teini-iässä siirryin kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle etsimään totuutta. Halusin löytää kirjallisuudesta omaa sisäistä kokemusmaailmaani ymmärtäviä teoksia. Suomeksi homoseksuaalisuutta käsitteleviä teoksia oli vähän ja ne ensimmäiset, jotka käsiini sain olivat aika masentavia. Muistan ihmetelleeni esim. Christer Kihlmanin teosten päähenkilön elämänvalintoja ja ajatelleeni, että oli onni, että sain elää jo vähän helpommalla vuosikymmenellä. (Vaikka ei aikuistuminen -80 luvulla välttämättä kovin helppoa ollut, kun hiv-virus löydettiin, eikä yksiselitteistä ja varmaa tietoa ollut oikein mistään.)

Eskapistisnostalgista lohtua tarjosivat tuolloin brittikirjailijat Evelyn Vaugh ja E.M. Forster, joiden tuotantoa luin englanniksi heti, kun kielitaitoni niihin riitti. Vaughn Brideshed Revisitedista tehtiin samaan aikaan TV-elokuva ja kohta Forsterin Mauricekin filmatisoitiin. Jean Genetin ja Jean Cocteaun tuotantoa opiskelin tietysti myös sekä käännöskirjallisuutena että elokuvina. Tuntui siltä, että tuolloin, -80 luvulla kansainvälinen elokuvataide teki tätä tutkimusmatkaa kanssani samaa tahtia. Voin siis väittää saaneeni taiteen kautta itselleni jonkinlaista miehen mallia, vaikkei minusta tullutkaan alkoholisoitunutta brittiyläluokan jäsentä, vaikken ole vielä päätynytkään ranskalaiseen vankilaan. Ne asiat, jotka saatoin näistä taideteoksista omaksua suoraan oli jakauksen paikka hiuksissani ja t-paitojeni merimiesmalli ja se tietty hieman surumielinen kyky nousta masentavan todellisuuden yläpuolelle ja todeta murheiden edessä: ”Oh, how very boring!”

Tanssitaiteen heijastelemaan mieskuvaan minun oli helpohkoa samaistua. Esim. Käännekohta -niminen amerikkalainen tanssielokuva motivoi minua aikanaan suuntautumaan ammattimaisesti alalle, jota olin harrastanut 5-vuotiaasta alkaen. Elokuvassa nuori, kaunis ja herkkä miehenalku pohtii varsin samaistuttavasti onko tanssi hänen kutsumuksensa vai ei. 17-vuotiaana hakeuduin sitten takaisin Kansallisoopperan balettikouluun, joka oli silloin Suomessa ainoa uskottava tie ammattiin. Samaan aikaan nk. modernissa tanssissa, josta olin enemmänkin kiinnostunut, hylättiin nolostuttavat kokotrikoot, tilalle tulivat t-paidat ja reisitaskuhousut ja esityksissä nähtiin jo miesten kesken intiimejä duettoja, mikä sopi minulle oikein hyvin. Ensimmäisen ammatillisen kiinnitykseni sainkin sitten Tanssiteatteri Raatikkoon, jossa taiteellinen pyrkimys oli olla herkkänä yhteiskunnassa vallitsevalle todellisuudelle.

Olin teini-iässä ollut myös kiinnostunut näyttelemisestä, mutta nähtyäni muutamat silloisen rehtori Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun oppilaille ohjaamat esitykset, totesin etten soveltunut alalle, koska en ollut sillä tavalla kuolaava, kulmikas, irvistelevä ja oudon alemmuudentuntoinen kuin suomalaisten miesnäyttelijöiden mielestäni silloin edellytettiin olevan.

Muistan myös hyvin kuinka -80-luvun puolivälissä eräässä Ryhmäteatterin esityksessä varsin karrikoitu homohahmo riisui siivousurakkansa lopuksi kumihanskat kädestään ja totesi: ”Voi vittu mun kynnet!” Se oli minun mielestäni oikein hauskaa. Olin iloinen, että suomalainen teatteritaide toi tuolloin näyttämölle edes campin homohahmon, joka ei pyydellyt anteeksi muuta kuin kynsiensä kuntoa. En silloin edes odottanut suomalaisen teatterin dramatisoivan mitään asiallista homodraamaa, ennekuin sitten -90 luvulla, kun Amerikan Enkelit laskeutuivat Kansallisteatterin Omapohjaan ja riemastuttivat yleisöä Tony Kushnerin kuusituntisella ilotulituksella. Siinä vaiheessa suomalaisella ei miesnäyttelijöillä eikä nk. suurella yleisöllä ollut enää mitään vaikeuksia eläytyä näytelmän roolihenkilöihin, mikä oli tavallaan AIDS-epidemian tuoman julkisuuden ja tietoisuuden kasvun myönteinen seuraus. Angels In America –näytelmä oli ja on edelleenkin mielestäni hyvin onnistunut esimerkki taiteesta, joka pystyy säilyttämään taiteellisuutensa, vaikka toimii samalla asiallisen tiedon ja kasvatuksellisenkin viestin välittäjänä.

Tuomo Railo

Kirjoittaja on tanssi- ja kuvataiteilija. Hän johtaa yhdessä tanssija-koreografi Simo Heiskasen kanssa perustamaansa Tanssiteatteri Glims & Glomsia. Kirjoitus on julkaistu myös hänen blogissaan www.tuomorailo.net.