Tanssitaiteen verkkolehti

TAITEEN TOIMIJAT


13.11.2013   |   Liisa Vihmanen

Tanssia vanhuksille

Eturivin rouvat huomaavat kesken kaiken, että ranteesta puuttuu kello. Kukahan sen on vienyt? Myös aikaisemmat kellojen katoamiset käydään lävitse. Tanssija Riikka Kekäläinen kuulee keskustelun. On hän kuullut paljon muutakin. Käynnissä on Kekäläisen tanssiesitys Mademoiselle Ava, jolla hän kiertää esiintymässä vanhusten palvelutaloissa eri puolilla Helsinkiä.

Kinaporin päiväkeskuksen näyttämö on kuin tehty Kekäläisen teosta varten. Värit ja valot eivät voisi olla kauniimmat. Häkellyn istuessani penkkiin, koska näyttämö, sen takaverho ja Kekäläisen hame näyttävän liekehtivän kuin silkki. Olemmeko todella vanhusten päiväkeskuksessa?

Esitys pohjaa Riikka Kekäläisen ja koreografi Favela Vera Ortizin aiempaan teokseen La Seule vuodelta 2006. Silloinkin Kekäläinen oli lavalla yksin, mutta pidempään ja vailla kertojaääntä, joka on lisätty tähän puolituntiseen sooloesitykseen helpottamaan katsojia saamaan langan päästä kiinni. Oikeastaan Kekäläisellä on teoksessa kumppani. Se on lähes orgaanisiin mittoihin yltävä hame, jossa on monta erilaista kerrosta. Puvun toteuttanut Niina Huovinen on tehnyt todella vaikuttavan ja moni-ilmeisen hameen, jonka avulla tunnetilat ja vuorokauden ajat vaihtuvat yhdellä helman huitaisulla.

Miksi Kekäläinen valitsi juuri tämän teoksen muistisairaiden vanhusten esitykseksi? Siksi, että hän uskoi siinä olevan riittävästi tarttumapintaa sellaisille katsojille, joille tanssi voi olla vieras asia. Teoksesta riisuttiin kaikki ylimääräinen. Lavastuselementit vähenivät minimiin ja itse esityksessä keskityttiin vain yhteen teemaan. Tässä teoksessa se on Madame Avan luomisen tuska, kun hän kirjoittaa kirjaa Pariisissa, joskus 1900-luvun vaihteessa. Madame Avan tunteet uppoavat vahvasti vanhuskatsojiin. Kekäläinen on eri esityskerroilla nähnyt katsomossa hellyttäviä tilanteita, kun näyttämön tapahtumat ovat laukaisseet yleisössä vastareaktion. Käsi on mennyt kädelle, jalka on naputtanut kiihkeästi lattiaa.

Kuva: Liisa Vihmanen.

Kuva: Liisa Vihmanen.

Keskustelut ennen ja jälkeen esitystä ovat tärkeitä. Kekäläinen antaa katsojille aluksi muutamia avainajatuksia teoksen ymmärtämiksi. Niiden tarkoitus on myös rauhoitella katsojia.  ”Jos Ava on vihainen, hän ei ole vihainen teille”, hän saattaa sanoa. Esityksen jälkeen Kekäläinen istuu lavan reunalle ja pyytää yleisöltä kommentteja siitä, mitä he näkivät ja kokivat. Ainakin Kinaporin yleisö oli hyvin otettu ja teoksen tunnelmaa kehuttiin auliisti. Itse hän on varautunut kaikenlaisiin kommentteihin, myös ihmettelyyn, että mistä oikein oli kyse. Joskus yleisön joukossa on ollut niin huonokuntoisia vanhuksia, että on näyttänyt siltä, kuin he olisivat nukkuneet koko esityksen lävitse. Loppukeskustelussa käy kuitenkin ilmi, että teos on saanut jotakin liikkeelle myös näissä ihmisissä.

Riikka Kekäläisen projekti kuuluu Opetusministeriön, Helsingin TE-toimiston ja Taiteen edistämiskeskuksen yhteiseen taiteilijoiden työllistämisprojektiin. Valtion työllistämistuella rahoitetussa projektissa taidetta viedään julkisiin tiloihin kuten sairaaloihin ja laitoksiin. Vuonna 1996 alkanut taiteilijaprojekti on aikaisempina vuosina tarjonnut työmahdollisuuksia lähinnä kuvataiteilijoille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun valituksi tuli myös tanssijoita. Ehtona valituksi tulemiselle oli vuoden mittainen työttömyys sekä alalla hankittu työkokemus. Projektin tarkoitus ei ole työllistää uusia ja tuoreita taiteilijoita vaan kokeneita ammattilaisia.

Riikka Kekäläinen on huomannut, että yhteistyö vanhustenhoitolaitosten kanssa vaatii omat sääntönsä. Laitoshoidossa ollaan kovin aikataulusidonnaisia, eivätkä mummojen ja pappojen päiväkahvit tai lounaat jousta esitysten kanssa. Siksi Kekäläinen joustaa. Hän odottaa, että kahvit on juotu, ennen kuin esitys käynnistetään. ”Kun menen heidän luokseen, menen heidän ehdoillaan”, hän toteaa.

Kuva: Favela Vera Ortiz.

Kuva: Favela Vera Ortiz.

Se, että taide menee sairaaloihin ja laitoksiin on nyt pop. Ymmärretään, kuinka tärkeää on viedä taidetta niiden ihmisten luokse, jotka eivät itse pysty lähtemään kulttuuritilaisuuksiin. Myös Kekäläinen haluaisi jatkaa pian päättyvää projektia. Mutta kuinka se tässä taloudellisessa tilanteessa olisi mahdollista? Kuka maksaisi palkkaa kiertävälle taiteilijalle? Kysyntää on, se on selvä. Taiteilijat eivät kuitenkaan ole sairaalakoiria, jotka hyväntekeväisyyden nimissä käyvät viihdyttämässä laitosten asukkaita. Siitä huolimatta taiteilijat ovat aina tulossa, kun laitoksista kysytään. Joskus myös ilmaiseksi.

Ihmiset, jotka istuvat rullatuolissa, katselevat lähietäisyydeltä linnunluista tanssijaa. Nämä ihmiset ovat menettäneet arkiliikkumisen kyvyn. He eivät enää voi tanssia, eivät edes kävellä. Siksi en voi olla miettimättä, millaisia tunteita kevyesti pyörähtelevän tanssijan katseleminen heissä herättää. Uskon, että lämpimiä.

Liisa Vihmanen

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.