Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


09.01.2008   |   Olli Ahlroos

Lähiosoite (Brotherus) Zodiak 2007

Olli Ahlroos: Seuraan itseäni mielenkiinnolla kun ajattelen teosta: olen siihen täysin tyytymätön mutta samaan aikaan en osaa sanoa, onko se juuri luettava teokselle ansioksi. En nimittäin ole tyytymätön vain teokseen vaan myös itseeni.


Lähiosoite

Koreografia: Hanna Brotherus
Musiikki: Antti Ikonen
Teksti: Anja Erämaja
Tanssi: Anne Hiekkaranta, Janne Marja-aho, Kaisa Niemi, Hermanni Rask
Muusikko: Tuomo Lassila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Lavastus: Marjaana Rantama
Valosuunnittelu: Kaisa Salmi
Tuotanto: Zodiak ja Hanna Brotherus

Zodiak – Uuden tanssin keskus, Ensi-ilta 16.12.2007


 

Eristäytyneiden yhteisö

Teos repii moniin suuntiin. Se repii niin katsojaa kuin itseäänkin teoksena – osiensa ja osa-alueidensa kokonaisuutena. Teoksen nimi on ovela: Lähiosoite. (Tuleeko kenelläkään mieleen, yhdentekevää onko teosta nähnyt vai ei, että teoksen nimi viittaisi johonkin muuhun kuin kodin, esimerkiksi työpaikan lähiosoitteeseen?) Se sanoo yhdellä sanalla ”arki” ja samaan aikaan tutun oven. Se sanoo ”koti”: oman lähiosoitteen kotina, mutta se sanoo enemmän kuin sana koti: se sanoo arjen ja kodin läheisyydentunnun, läheisyyden. Niin, mutta läheisyyden mihin? Mitä tämä teoksen oivaltavan nimen ”läheisyys” oikein on? Onko mitään tällaista kodin, arjen ja arjen askareissa piirtyvän yhteisön, kuten naapuruston läheisyyttä? Eikö se ennemmin ole eristyneisyyttä kuin läheisyyttä?

Seuraan itseäni mielenkiinnolla kun ajattelen teosta: olen siihen täysin tyytymätön mutta samaan aikaan en osaa sanoa, onko se juuri luettava teokselle ansioksi. En nimittäin ole tyytymätön vain teokseen vaan myös itseeni. Teos peilaa kirkasnäköisesti yhteisöä, kaupunkilaisia, itseäni omassa rappukäytävässäni. Osa tyytymättömyyttäni onkin ehkä tuntemus tunkeilevuudesta. Teos peilaa onnistuneesti kaupunkilaisia jonkinlaisena eristäytyneiden yhteisönä. Kuitenkin jään tämän peilaamisen jälkeenkin tyytymättömäksi. Haluaisin kysyä: Entä sitten?

Osa tyytymättömyyttäni koskee teoksen ulkotemaattisia seikkoja (jos tällaisia on edes olemassa). Teoksessa tanssijat laulavat. Heikosti (jopa huonosti) laulaminen tuntuu teoksessa paikoittain ongelmalliselta. Tämä tietysti siksi, että huonosti laulaminen on komedian tekemisen halvimpia ja kuluneimpia jippoja. Siksi se on vaarallinen ja vaikea työkalu. Halpa vitsikkyys voi pilata hyvänkin teoksen. Laulamisessa, menee se kuinka poskelleen tahansa, ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta se vie kysymään teoksen muidenkin osatekijöiden olemassaolon miellekyyttä. Teos taiteilee rohkeasti tällä mielekkyyden ja banaaliuden veitsenterällä. Luettakoon edes tämä rohkeus teokselle ansioiksi.

Yksi syy lauluille on ilmeisesti tekstin suuri rooli teoksessa. Tekstin laulaminen on luonnollinen ratkaisu tämän kaltaiselle tekstille ja teksti taas tuntui olevan suuressa roolissa teoksen tematiikan kannattelemisessa. Anja Erämajan teksti sinällään oli ihan hauskaa ja oivaltavaa, luettuna tosin hiukan tyhjäkäyntistä:

“En ole enää varma verhoistani, en ole enää varma hiuksistani, en ole varma suustani, en tiedä tuleeko sieltä oikeita vääriä oikeita vääriä sanoja, tuleeko sieltä sanoja, mitä sieltä tulee. Minulla on kolme puhelinta. Minä en ole varma soitanko oikeaan numeroon, mikä numero on oikea, mikä numero vie perille, minun pitäisi kai vaihtaa ääntä, minun pitäisi kai mennä johonkin leikkaukseen, poistaa jotain, lisätä jotain, minä en ole enää varma korvistani, kuulinko oikein, sanoiko hän näkemiin vai naimisiin, minä en mielelläni kysy toista kertaa, rupea jankkaamaan, minä en pidä ihmisistä jotka kysyvät tuleeko flunssa jos syö lunta. Minulla on mielipide, minä voisin kertoa sen jollekin. Minä voisin soittaa ja kertoa jollekin, ottaa yhteyttä, voisin antaa vihjeen, hyvän juttuvihjeen, minä olen nähnyt kun vastapäisen talon ikkunassa verho heilahti, ei mikä tahansa verho. Minä en ole varma verhoistani, mutta minulla on mielipide. Minä en pidä ihmisistä, jotka kysyvät tuleeko suu kipeäksi jos syö pieniä kiviä.”

Kuten ei teksti, vaikka se olikin ihan hauska, ei myöskään teos kokonaisuutena loppujen lopuksi tarjonnut mitään suurta oivallusta. Vaikka se ehkä peilasikin tarkkanäköisesti nuoren kaupunkilaisen elämää, ei se tarjonnut mitään uutta, mielenkiintoista ja avartavaa näkökulmaa vallinneeseen teemaan. Rohkea nykytanssin tyylilajikokeilu (”tanssillinen musikaali”, niin kuin sitä yritettiin Zodiakin internetsivuilla lokeroida) kompuroi harmillisesti omassa vitsikkyydessään.

Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut Liikekieli.comiin keväästä 2007 lähtien.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.