Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


23.10.2013   |   Vaatu Kalajoki

Taiteesta, väkivallasta ja elämästä

Ajatuksia koreografi Sonya Lindforsin ja oululaisen katutanssi-nykytanssijoukon HIT ME! –teoksen jälkeen.

Mikäänhän ei ole sattumaa.

Ei niin, että HIT ME! –porukka olisi aiheuttanut Myllytullin koulun puukotukset tai toisinpäin. Mutta taide väreilee sellaisilla taajuuksilla, joilla erilaiset tapahtumat saattavat peilautua yllättävillä tavoilla taideteoksissa jo ennen tapahtumaansa.

Joka tapauksessa päivää ennen valtaa ja väkivaltaa käsitelleen HIT ME! – teoksen ensi-iltaa Oulun ammattiopiston Myllytullin pisteessä tapahtuneet puukotukset värittivät varmasti monen katsomiskokemusta ja herkistivät katsomaan enemmän vereslihalla.

Ja ehkä osittain siksi tämä arvio vuotaa välillä teoksesta ulos.

TEOKSESTA

HIT ME! oli ehdottomasti katsomisen arvoinen teos. Se oli tyylikäs, taidokas, rehellinen ja hauska. Kukin tanssijoista sai tulla omalla persoonallaan esille ottamaan tilansa ja jokaisella oli huippuhetkensä. Näkökulmat vaihtelivat väkivallan tekijästä sen kokijaan ja väkivallan kokijasta väkivallan tekijäksi päätyneeseen. Miehet pahoinpitelivät miehiä ja naisia, naiset pahoinpitelivät miehiä, ryhmät alistivat yksilöä. Ja välillä sai nauraa.

Jo monenlaisessa mukana olleen oululaisen katutanssin tienaukaisijan Teemu Tuohimaan uusi aluevaltaus, yksin ja ilman säestystä laulama vaimonhakkaajan avuton anteeksipyyntö ”I will always love you” oli koruton ja tosi, ja niin kuin usein elämän esiintyessä traagisimmillaan ja dramaattisimmillaan liikutukseen sekoittui halua nauraa.

Miia Jaatisen silmät valuivat surua ja pelkoa, kun väkivallan uhri painostettiin käyttämään itsekin väkivaltaa.

Paula Puumalainen teki seksikissadiivastaan uudella tavalla hauskaa uskaltautumalla olemaan ylettömyydessään ruma (ja Paulahan on söpö kuin mikä).

Taru Miettisen liikkumisessa oli taianomaisuutta, herkkyyttä ja särkymisen vaaraa yhtä aikaa, joka tuli erityisellä tavalla esille Teemu Tuohimaan kanssa tehdyssä hyväksikäyttökohtauksessa.

Ja Julian Owusu onnistui luomaan esityksen ainoan aidosti pelkoa herättävän hetken aseen kanssa poseeravana ghettopoikana. Ja osuvan oman machoroolinsa vangiksi jääneen nyrkkeilysankaripöljäkkeen.

Luodut tilanteet olivat tunnistettavia, mutta eivät jääneet itsestäänselvyyksien tasolle, vaan niistä välittyi yhtä aikaa todellinen prosessi aiheen kanssa ja samalla luottamus intuitiivisiin taiteellisiin ratkaisuihin. Siksi teos eli.

MITEN KÄSITELLÄ VÄKIVALTAA?

Ase ja kohtaaminen

Kaikesta toimivasta huolimatta, jotakin tuntui silti puuttuvan. Uhka ei välittynyt ja väkivalta ei siksi tullut aivan todelliseksi. Aseen tuominen tilaan ja etenkin katsojan osoittaminen sillä siirsi teoksen heti uudelle taajuudelle. Vaikka aiemmat taidokkaan ja vetoavan fyysisesti välitetyt kohtaukset olivat olleet mielenkiintoisia ja myös koskettavia seurata, vasta pienen metalli(muovi-?)möhkäleen tuonti tilaan herätti ensimmäisen kerran pelon värähdyksen. Kyseessä ei ollut mikään todellinen pelko, että ase voisi olla aito ja ladattu ja laueta, vaan se osui johonkin syvään kauhuun, jota kouluammuskelut ovat ruokkineet.

Kun Julian Owusu osoitti lähietäisyydeltä eturivissä istuvaa tyttöä päähän, jokin osa aivoissani sanoi oikeaoppisesti: ”Toista ihmistä ei saa osoittaa aseella.” Eikä saakaan. Mutta melkein toivoin, että ase olisi suunnattu omaan päähäni. En mistään itsetuhoisista syistä, vaan voidakseni kohdata pelon turvallisessa ympäristössä. Harjoitella? Kohtaus sai myöhemmin kritiikkiä ja se on saattanut olla traumaattinen ihmisille, joilla on vastaavia kokemuksia. Mutta itse koin tilanteen mahdollisuutena riisua aseiden ylle rakentunut pelon luoman vallan gloria. Eikö taide voi toimia juuri näinkin: tuoda ihmiset tilanteisiin ja tunteisiin, jotka tuntuvat ylivoimaisilta ja antaa mahdollisuuden elää niiden läpi jatkuvan ympärillä kiertämisen sijaan?

Kukin koki tilanteen omalla tavallaan, mutta itse näin aseen ehdottomasti hyvänä käänteenä sen siirtäessä taistelun lähemmäksi katsojan omaa tonttia. Niin upeaa kuin esiintyjien liikkuminen olikin ja monella tavalla herkkää, vilpitöntä, hauskaa ja oivaltavaa, se tuntui jäävän silti osittain oman erinomaisuutensa vangiksi, liian hyväksi, jotta paha, väkivalta ja sen todellinen vaikutus ihmisen mieleen ja ruumiiseen olisi todella välittynyt.

Lisää

Jäin pohtimaan, minkälaista olisi todella väkivaltainen liike. Eikö jotain mitä tuntuu pahalta katsoa, jotain, jossa jotakin tuntuu menevän rikki? En peräänkuuluta tässä inhorealismia ja teoksia, jotka rampauttavat tekijänsä ja katsojansa henkisesti ja fyysisesti. Mutta voimakasta aihetta olisi voinut käsitellä vielä syvemmälle mennen.

Toisaalta kovin syvä sukellus väkivallan maailmaan olisi vaatinut myös vahvemmat vastalääkkeet toimiakseen ahdistusta vähentävänä eikä sitä lisäävänä tekijänä. Tällaisenaan HIT ME! toimi keskusteluun kutsujana, pääosin lempein keinoin, ja purki rankan aiheen herättämiä mahdollisia ahdistuksia keventämällä usein nauruun. Työryhmän vilpitön halu ymmärtää, laittaa itsenä likoon ja samalla kantaa vastuu katsojista oli ilmiselvä.

Silti, jos työryhmä haluaa tehdä HIT ME 2!:n, näkisin mielelläni käsiteltävän myös seuraavia kysymyksiä: Mitä tapahtuu väkivaltaa kokeneen mielessä? Minkälaisena maailma ja oma itse näyttäytyy sen jälkeen? Minkälaista tanssia synnyttää henkinen väkivalta ja manipulaatio? Ja koska pimeyttä ei voi tarkastella ilman valoa: minkälaista on väkivallan vastakohta, millä sen vaikutukset voi kumota?

MITÄ VÄKIVALTA ON?

HIT ME! toimi niin kuin hyvän taideteoksen kuuluu: se nosti omia kysymyksiä. Yksi itsepintainen kysymys oli: mikä siinä väkivallassa kiehtoo? Myös minua. HIT ME!:n kaksi ensimmäistä esitystä olivat loppuunmyytyjä, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys Oulun nykytanssikentällä riippumatta esityksen laadusta. Teos itse käsitteli myös viihteessä ihannoitua ja hohdokkaana esitettyä väkivaltaa. Ja HIT ME! kaikkinensa oli miellyttävää katsottavaa.

Oma lukunsa on raaka väkivalta, joka joillekin toimii viihteenä ja stimulanttina. Aihetta on käsitelty lukuisissa tutkimuksissa, mutta en oikeastaan nyt ole kiinnostunut kysymyksen siitä puolesta. Enemmänkin pohdin kysymystä, onko olemassa hyvää väkivaltaa? Ja onko silloin kysymys edes väkivallasta?

Itse en kestä väkivaltaviihdettä (örkkien tappaminen Sormusten Herrassa on tietenkin eri asia) ja koen kauhistuttavana ajatuksen, että rikkoisin toisen ihmisen tai itseni, mutta rakastan raivoisaa liikettä. Tietty väkivaltainen, aggressiivinen liike tekee hyvää, vapauttaa, selkeyttää, tuo euforian. Huutaminen, karjuminen, nyrkkeilysäkin potkiminen ja hakkaaminen on kivaa, samoin taistelukohtausten esittäminen ja leikkiminen. Ja HIT ME!:n lopussa kuuluvat häivähdykset Viimeisen mohikaanin tunnussävelestä saivat kaipaamaan koko olemuksen mukaansa vievään taisteluun, vaikka ketään en halua koskaan satuttaa. Mistäs tässä on sitten kysymys?

Ihmiset tarvitsevat myös taistelua, voimainmittelyä, aggression purkamista, mutta eivät toisen vahingoittamista, turpaansa saamista, uhriksi joutumista.

Voiko silloin olla kyseessä paremminkin aggressio eikä väkivalta? Joidenkin määritelmien mukaan aggressio on intentio, väkivalta toimintaa, mutta tämä jaottelu on saanut myös kritiikkiä, sillä se näkee myös aggression kielteisenä, aikeena vahingoittaa. Aggressio voi kuitenkin olla vain tarvittava eteenpäin vievä voima, jota toisten kimppuun käyminen ei kiinnosta pätkääkään. Väkivalta taas on toimintaa, jonka tarkoitus on vahingoittaa tai hajottaa jotakin tai jotakuta. Onko väkivalta siis lähtökohtaisesti ja poikkeuksetta negatiivinen asia vai voisiko sekin riippua käyttötavasta, kohteesta ja, ennen kaikkea, sydämestä, josta se lähtee? Jos väkivalta ja aggressio on asenne, se syö ja tuhoaa; jos se on tunne, joka ei kohdistu ihmiseen, se vapauttaa. Ihmisiä ei koskaan saa hajottaa, mutta onhan olemassa asioita, ajatuskuvioita, ilmiöitä, kaavoja, kahleita, rakennelmia, kidutuslaitteita, joita kohtaan osoitettu väkivalta, tuhoaminen, on suurinta rakkautta.

Jos vihollinen ei ole toinen ihminen, taistelua ei käydä toista ihmistä vastaan, kuka tai mikä se sitten on ja miten taistelu tapahtuu? Tämä ei ole saarna, mutta Raamatusta löytyy tällainen johtolanka: Ef. 6:12. Ja silloin miekkailevaa kättä ohjaa rakkaus, joka ei tee pahaa kenellekään.

Sehän pyörähti.

Kiitos, HIT ME! –työryhmä, liikkeelle lähteneestä prosessista.

Vaatu Kalajoki

Kirjoittaja on oululainen vapaa tanssija-koreografi, joka tuppaa syleilemään usein koko maailmaa.

¤¤¤

HIT ME!

Koreografia ja konsepti: Sonya Lindfors

Äänisuunnittelu: Jussi Österman

Valo- ja tilasuunnittelu: Ville Aunola

Lavalla: Julian Owusu, Teemu Tuohimaa, Paula Puumalainen, Mia Jaatinen, Taru Miettinen

Tuotanto: JoJo – Oulun Tanssin Keskus