Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


08.01.2008   |   Heini Tuoresmäki

Kumman kalan paloja (Pirhonen) Koko-teatteri 2007

Heini Tuoresmäki: Katsoja johdatetaan surrealistiseen maailmaan, pois realistisuuden rajoittavista kahleista. Esityksessä tilanteet vaihtuvat ja ovat niin unenkaltaisen outoja ettei niitä kykene määrittelemään.


Kumman kalan paloja

Ohjaus, koreografia: Reetta-Kaisa Pirhonen
Ohjaus, valot, lavastus, grafiikka: William Iles
Sävellys, äänisuunnittelu: Hannu Oskala
Tanssi: Alpo Aaltokoski, Esete Sutinen, Eero Vesterinen

Koko-teatteri 20.12. 2007


 

Unenomaista todellisuutta

Reetta- Kaisa Pirhosen koreografiassa Kumman kalan paloja katsoja johdatetaan surrealistiseen maailmaan, pois realistisuuden rajoittavista kahleista. Esityksessä tilanteet vaihtuvat ja ovat niin unenkaltaisen outoja ettei niitä kykene määrittelemään. Tulkinnassa on vaihtoehtoja siinä, kulkeutuvatko tanssijat kuin ulkoa päin ohjattuna yhteisiin tilanteisiin vai ovatko he koko ajan omissa tiloissaan.

Persoonallisten esiintyjien esiin nostaminen on omintakeista Reetta- Kaisa Pirhosen koreografioissa ja se näkyi tässäkin esityksessä. Tanssijoiden vahvat ja selkeät persoonat estävät teoksen ajautumisen täysin absurdiksi. Tanssijoiden kokoonpano on mielenkiintoinen ja virkistävä. Eero Vesterinen ja Esete Sutinen edustavat nuorta sukupolvea ja heidän teknisen taidokkuuden lisänä sai nähdä herkkyyttä ja persoonallisuutta. Teosta rikastutti pitkän uran tehnyt Alpo Aaltokoski. Esityksessä tanssijoista näkyi, että heistä oli muodostunut vahva ryhmä, jonka uskon syntyneen teoksen prosessimaisesta työtavasta. Tanssijat olivat omassa maailmassa, mutta kuitenkin heijastivat vahvaa, yhteistä läsnäoloa ja kontaktihakuisuutta. Esitys on syntynyt ketjuna, joissa liikeimprovisaatiot ovat käynnistäneet koneiston tuottamaan visuaalisen ilmeen, äänisuunnittelun, lavastuksen ja lopullisen koreografian. Teos antoi selkeitä vihjeitä surrealistisen taiteen piirteistä.

Reetta – Kaisa Pirhonen ja valosuunnittelija William Iles ovat tehneet paljon yhteistyötä ja nyt ohjasivat teoksen yhdessä. Teoksessa oli paljon erinomaisia valosuunnittelun ideoita, mutta ideoiden toteutus ei ehkä saavuttanut eheää kokonaisuutta työn muun visuaalisuuden ja lavastuksen kanssa. Valon heijastaminen seinällä olleisiin lasinsiruihin loi mahtavia efektejä, muun muassa ’leikkaamalla’ tanssijoiden pitkiä liikkeitä ja hopeanhohtoinen naruverho loi liikkuvan ja hengittävän taustan, mutta näistä ei kumpikaan asettunut lopputulokseen.

Tanssijoiden työ ja musiikki saivat aikaan uneliaan ja herkän tunnelman esitykseen ja sitä korostankin kyseisen esityksen vahvuutena. Ehkä teoksen surrealistisuus jätti kokemukseni kuitenkin katsojana hieman ontoksi. Hetkittäin syntyi assosiaatioita omista unikokemuksista tai joskus nähdyistä kuvista, mutta en kyennyt löytämään niistä yhteyttä esityksen tilanteisiin. Esitys pysyi esityksenä ja tiettynä tunnelmana, mutta ei siirtynyt omiin tuntemuksiini. En puhu nyt tarpeesta ymmärtää teosta tai analysoida sen tarkoitusta, vaan halusta tarttua kiinni johonkin tuntemukseen ja sisältöön, josta voisi syntyä oivallus. Ehkä tämän esityksen kohdalla tulkinnan ongelmana voi olla myös katsojan keskittymisenpuute ja ajatuksien harhailu omiin realistisiin ajatuksiin. Tai ehkä esitys surrealistisuudessaan juuri onnistui hajottamaan ajatusrakennelmat ja erilaiset konventiot, jotka saattavat kahlita tulkintoja teoksesta. Siitä olen varma, että teos kestäisi varmasti useamman katselukerran.

Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston opiskelija, joka opiskelee pääasiassa
viestintätieteellisiä ja kulttuurintutkimukseen liittyviä aineita. Tanssi ja
kirjoittaminen ovat hänelle tärkeitä, ja siitä innoitukseni toimia niiden
asioiden parissa.