Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


02.12.2007   |   Ronja Verkasalo

Unhola – suomalaisen tanssin ilta, New York 6.11.07

Ronja Verkasalo: Unohdetut muistot
Korkeatasoinen nykytanssin yhteisilta osoitti, että suomalainen tanssitaide kiinnostaa yleisöä maailmalla myös paljon mainostettujen, valtion tukemien instituutiovierailujen ulkopuolella.



Videostilli Inka Välipakka Juslinin teoksesta Angelwindow, kuvaaja Outi Länsikunnas

Unhola – The Place Where Forgotten Memories Live

Esiintyjät: Hanna Kivioja, Elise Knudson, Sari Nordman, Heli Sirviö, Inka Välipakka Juslin, Corky Has a Band
Tuotanto: Pauliina Silvennoinen

6.11.2007
Gershwin Living Room, New York City


 

Unohdetut muistot

Gershwin-hotelli New Yorkin 27:nnellä kadulla on nähtävyys sinänsä. Suomalaisen Stefan Lindforsin suunnittelema julkisivu herättää huomion jo kaukaa, ja vieressä sijaitsevaa seksimuseota etsivät turistit eksyvät helposti sisälle asti. Gershwinin olohuoneessa järjestetään säännöllisesti erilaisia kulttuuri-iltoja ja hotellin aula toimii myös taidegalleriana vaihtuvine näyttelyineen. Marraskuun kuudentena vuorossa on Unhola, suomalaisen Pauliina Silvennoisen kokoama tanssi-ilta. Katsomo on lähes täynnä. Suomalainen tanssitaide kiinnostaa yleisöä myös paljon mainostettujen valtion tukemien instituutiovierailujen ulkopuolella.

Ilta alkaa esiintyjien ja teosten esittelyllä, joka toteutetaan kotikutoisesti improvisoiden. Liikkujat leikkivät seuraa johtajaa, bändi soittaa ja juontaja puhuu. Sinänsä hyvä idea kaipaisi lisää harjoittelua. Nyt se antaa liian kevyen kuvan illasta, joka osoittautuu paljon korkeatasoisemmaksi kuin esittelyn perusteella voisi odottaa.

Unholan livemusiikista vastaa Corky Has a Band -yhtye. Aluksi luulen olevani kärryillä, mies soittaa flyygeliä lavalla edessäni, soitin on mikitetty ja välillä käytetään kaikua. Mutta sitten ääniä alkaa olla liikaa tai ne tulevat väärästä suunnasta, osa selvästi nauhalta. Hämmentävä unimainen musiikki ympäröi ja johdattelee kohti illan aihetta.

Ensimmäinen tanssiteos on Hanna Kiviojan Inga. Tanssija seisoo paikoillaan, vyötäröllään essu sekä etu- että selkäpuolella. Jalassa on pitkät sukat ja siniset alushousut. Tulee vaikutelma, että lapsi on pukenut itse. Hän pyyhkii tai hyväilee itseään pitkään, suutelee olkapäätä, iho on vaalea. Pääjohtoinen liike vie tilaan, lapsi muuntautuu teini-ikäiseksi ja takaisin. Väliin hän on nukke, väliin piika, välillä on juhannusyö ja välillä syödään. Parhaimmillaan Kiviojan liike on vahvasti omanlaisenaan, mutta nykytanssin tavanomainen liikemateriaali näkyy teoksessa paljon. Liikkujana hän on taitava ja tulkitsijana suvereeni, herkkä ja riehakas yhtä aikaa. Suomalaisesta musiikista koostettu äänimaailma on teokseen nähden kevyt ja syö sen liikkeellisiä merkitystasoja. Olisi kiinnostavaa nähdä teos hiljaisuudessa tai toisenlaisen musiikin kanssa.

Sari Nordmanin teos That Swaying Place alkaa seisten samassa kohtaa tilassa kuin Inga. Kallo liikkuu selkärangan huipussa, hakee tasapainoa. Hän katsoo kohti varpaitaan ja niiden ohi alas. Katsojalle tulee tunne, että hän on jossakin hyvin korkealla. Liikemaailmaa hallitsee outous, muutos, järjestyksen hakeminen ja sen kadottaminen. Väliin näyttää, kuin lattia oikeasti liikkuisi ja tanssija reagoisi sen liikkeeseen selviytymisen pakosta. Nousee mielikuvia pilvenpiirtäjästä myrskyllä tai mielen rajojen murtumisesta. Nordman kuljettaa yleisöä taidokkaasti tunnetilasta toiseen, kuvottavasta disorientaatiosta rytmikkääseen piiritanssiin, joka kiihtyy ympyrän kehällä kunnes orientaatio taas katoaa. Nordmanin yksinkertaisen arkinen läsnäolo kannattelee kokonaisuutta ja tuo painoa ja uskottavuutta liikeen ja teemojen riipaisevuudelle. Teoksen lopussa soi variaatio laulusta Tiedän paikan armahan, ja teoksen nimi aukeaa uudella tavalla.

Näyttelijä Heli Sirviö puhuu ja laulaa Jyrki Kataisen runoa Yön tunnit vuoroin suomeksi, vuoroin englanniksi. Kielten vuorottelu tuo näkyviin niiden erilaisuuden myös intonaation erilaisuutena, kulttuurierona jo äänteiden värissä ja muodossa. Toteutus on hieno ja oivaltava, vaikka Sirviön käännös paikoin latistaa Kataisen vahvat kielikuvat.

Illan puolivälissä esiintyjät johdattavat yleisön toiseen huoneeseen. Osa Corky Has a Bandin salaisuudesta paljastuu: sielläkin on piano. Muusikot soittavat eri huoneissa ja lisäksi vuorotellen sämpläävät joukkoon nauhoitettua materiaalia. Lopputulos on huikeaa kuultavaa, leikkivää ja unenomaista ääntä, jossa on liikkeen ja tilan tuntua.

Elise Knudson esittää pienen tanssin Snoopy Dress Snoopy-paidassa, kaulassa villalangasta roikkuvien lapasten kanssa. Hidas hiljainen liike ja heiluvat lapaset vievät ajatukset lapsuuteen turhaan osoittelematta, jättäen tarpeeksi ilmaa ja tilaa katsojan mielikuvitukselle ja omille muistoille.

Illan vahvin kokonaisuus on Inka Välipakka Juslinin Suomessa keväällä 2007 kantaesityksensä saanut Angelwindow. Tanssija liikkuu kapeassa tilassa, yleisön katseiden molemmin puolin rajaamaa käytävää. Vaatteet ovat aikuisen, mutta liikkeet tuovat mieleen nuoren, oman ruumiinsa muutoksista hämmentyneen tytön, ja välillä ensimmäistä kertaa seisomaan nousevan varsan pitkine honteloine jalkoineen. Liikekielestä välittyy epämukavuus ja jännitys, äärimmäinen hallinta yhdistettynä outoihin suuntiin ja asentoihin. Suhde yleisöön on monitasoinen: toisaalta tanssija kutsuu katseita, poseeraa, toisaalta välttelee niitä ja katsoo itse, tai ottaa tilaa ja kierähtää välillä konkreettisesti eturivissä istujien kengille. Paluu teini-iän ruumiillisuuden muistoon on vahva ja kehollistunut.

Kuvataiteilija Outi Länsikunnaksen video pulpetilla poseeraavasta tanssijasta nostaa vielä vahvemmin esille nuoren tytön haurauden ja hämmennyksen. Videokuvassa Juslin näyttää kolmetoistavuotiaalta, hän liikkuu lapsuuden ja puberteetin välimaastossa kuin vedessä, joka erottaa kaksi elämänvaihetta toisistaan. Vaikka liikekielessä ei ole mitään paljastavaa tai provokatiivista, tulee katsojana olo että näen jotakin melkein liian intiimiä. Videon hitaus ja äänettömyys vielä korostavat vaikutelmaa. Mieleen nousee kuvia tytöistä poseeraamassa nettikameralle, odottamassa palautetta kuvalleen, etsimässä asentoja ja vaatteita, jotka antaisivat paremman palautteen muuttuvasta ruumiista, joka on itsellekin vielä vieras. Video sammutetaan vähän töksähtäen, mutta Juslin jatkaa videokuvan liikettä livenä valkokankaan alapuolella. Hän levittää jalkansa verenpunaista seinää vasten, suuret silmät katsovat rävähtämättä ylösalaisin olevista kasvoista. Yleisö on ääneti, jokaisen hengitys kuuluu. Yhtäkkiä tuntuu että läsnä on jotakin hyvin suomalaista ja kallisarvoista: yhdessä hiljaa oleminen isojen ajatusten ja tunteiden äärellä.
Ronja Verkasalo, tanssitaiteilija
Ronja Verkasalo

Kirjoittaja on tanssitaiteilija.