Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


18.09.2013   |   Liisa Vihmanen

Perhedraama väestönsuojassa

Katselin tässä eräänä päivänä Youtubesta löytynyttä pandavideota. Siinä mustavalkoinen, palleroinen karhu heitti kevyesti voltteja eteen ja taakse. Kieri, pyöri ja nousi taas pystyyn. Pandan liikkeet olivat sulavia ja sille täysin luonnollisia. Miksi liikkua vain yhdellä tavalla kun sen voi tehdä niin monella eri variaatiolla?

Valtteri Raekallion Mihin valo katoaa? -teos, ja aivan erityisesti Raekallion liikkuminen betonisessa väestönsuojassa, palauttivat mieleeni tuon pandavideon. Vaikka tanssiteoksen tapahtumapaikka oli poikkeuksellinen ja tila varsin mielenkiintoisesti lavastettu, kaiken huomion vei sittenkin Valtteri Raekallion ilmiömäinen liikunta. Raekalliolle tanssi näyttäisi olevan luontaista. Hän ei oikeastaan tanssi vaan hän ON tanssi. Liikkeiden koordinaatiossa ja varmuudessa oli jotakin eläimellistä – samaan tapaan kuin kissa ei mieti, kuinka se hyppää sohvan selkänojalle, kissa vain hyppää. Yhtä lailla näytti siltä kuin Valtteri Raekalliokin tanssisi puhtaasi vaistojensa varassa. Huh!

Auri Ahola ja Valtteri Raekallio. Kuva: Marko Mäkinen.

Auri Ahola ja Valtteri Raekallio. Kuva: Marko Mäkinen.

On virkistävää siirtyä välillä pois teatterista ja mennä tilaan, joka on täynnä yllätyksiä. Katsojana en koskaan tiedä, mitä seuraavassa huoneessa on. En ole edes ihan varma, mitkä kaikki elementit ovat osa teosta ja mitkä väestönsuojan vakiokalustusta. Mihin valo katoaa? -teoksessa oli sekä apokalyptisia että elämän herkkyyttä ja kauneutta ilmentäviä osia. Mustasta maasta nousevia nukenkäsiä, päriseviä leikkitraktoreita ja ilmassa leijuvaa pumpulia. Kaikkialla leijuva betonin ja maan märkä tuoksu irrotti tehokkaasti pois unettavasta teatterikatsomon hämärästä. Nyt oli pakko olla hereillä, valpastua. En väitä, että ymmärsin, mistä teos lopulta kertoi. Olisiko pitänyt? Minusta ei.

Varsinainen tanssiosuus, Auri Aholan ja Valtteri Raekallion tanssillinen perhedraama väestönsuojassa oli tunnin mittaisen esityksen kliimaksi. Mustiin housuihin ja valkoiseen paitaan (pandoja!) puetut tanssijat tarjosivat yleisölle hyvin intensiivisen hetken. Mistä pariskunta oikein riiteli? Kuuluuko minun nähdä tämä intiimi hetki? Auri Ahola oli hyvä valinta Raekallion partneriksi. He olivat tasavahva pari, jonka liike kulki saumattomasti yhtä matkaa. Sinikka Alstelan laulu esityksen lopussa jäi vaivaamaan. Sille en löytänyt edes arvoituksellista merkitystä, mutta kuuntelin sen mielelläni. Lisää tällaisia vahvoja, pieniä esityksiä!

Liisa Vihmanen

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.

¤¤¤

Mihin valo katoaa?

Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Esiintyjät: Auri Ahola ja Valtteri Raekallio

Työryhmä: Hanna Ahti, Sinikka Alstela, Vesa Ellilä, Thomas Freundlich, Oula Kitti, Aino Koski, Marko Mäkinen, Antti Nykyri, Miika Storm, Otso Vainio

Fyysistä mielen teatteria helsinkiläisessä kalliosuojassa 5.–21.9.2013.