Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


20.10.2007   |   Juha Harjunpää

Viime heinäkuu (Fontoura) FLUKE (Ek) Suomen Kansallisbaletti 2007

Karoliina Yli-Honko: FontouranViime heinäkuu on hempeää, harmitonta ja kaunista pintaa. Ek puolestaan paukauttaa lavalle niin paljon omituisia asioita, että sisältöä ja merkityksiä on tulvimalla.

Juha Harjunpää: Fontoura ei ollut löytänyt perusjuonen ja sinänsä hyvin valitun musiikin kanssa yhteistä ilmaisuvoimaa koreografiaansa. Mats Ek on sen sijaan hyvin oivaltanut hallitun abstraktin liikesuunnan ja –tavan synnyttämän jännittävän ilmapiirin ryhmän liikkeessä. Rohkenen sanoa että FLUKE kuuluu niihin ”tämä on nähtävä” -esityksiin.


Ek–Fontoura

Viime heinäkuu
Koreografia: Marilena Fontoura
Musiikki (äänite): Nicolas Roubanis, Fernando Sor, Eric Satie, Dmitri Šostakovitš, Peteris Vasks, Franz Schubert
Visualisointi: Antti Mattila
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Juha Westman
Naiset: Maki Kirjonen, Johanna Nuutinen, Francis Guardia, Anna Konkari, Sara Vuorinen, Nina Hyvärinen
Miehet: Kare Länsivuori, Samuli Poutanen, Linas Kavaliauskas, Alberto Morino, Jani Talo, Eemu Äikiö

FLUKE
Koreografia: Mats Ek
Musiikki (äänite): Fläskkvartetten
Lavastus ja puvut: Bente Lykke Møller
Valaistus: Erik Berglund
Naiset: Tiina Myllymäki, Milla Eloranta, Anneke Lönnroth, Mira Ollila, Terhi Räsänen
Miehet: Sami Saikkonen, Jouka Valkama, Eemu Äikiö, Ville Mäki, Henrik Burman, Antti Keinänen, Juha-Pekka Myllymäki

Suomen Kansallisoopperan Alminsali 2007


 

Salonkikelpoisuus kohtaa outouden

Alminsalissa nähty Ek-Fontoura -kokonaisuus muodostui vastakohtien täyttämäksi illaksi, jonka aikana liikutaan Marilena Fontouran harmittomasta kiiltokuvamaailmasta Mats Ekin hämmästyttävään mustan huumorin kyllästämään ihmismielen pimeään puoleen.

Ekin FLUKE on mestarillinen sekoitus graafisuutta, abstraktiutta, ylitsepursuavuutta ja huumoria. Teoksen maailma on mustavalkoinen ja kylmä, jopa uhkaava mustien suurien kuutioiden varjossa, mutta silti täynnä hurmaavia yksityiskohtia. Ainakin tämän esityksen kokoonpano ansaitsee tunnustusta vuonna 2002 ensi-iltansa Cullberg-balettissa saaneen koreografian omaksumisesta. Sami Saikkonen tekee säväyksen muusta ryhmästä erillään olevana hahmona, joka toimii tapahtumien kommentaattorina, agitaattorina ja motivoijana. Saikkonen luo puistattavia ulottuvuuksia vaikuttaessaan tapahtumien kulkuun ikään kuin hän olisi näkymätön muille. Samaa tunnelmaa korostaa vielä lavastus, jonka yksinkertaisen kulmikkaat elementit liikkuvat tarpeen mukaan paikasta toiseen tai kallistuvat uhkaavaan kulmaan luoden varjon esiintyjien ylle. Myös erilaiset kauko-ohjattavat elementit tuovat mukaan ripauksen outoa yliluonnollisuutta.

Henkilöhahmot ovat Ekillä vahvoja kanta-astujia. Liike on jäntevää ja raajojen liikeradat ovat kulmikkaita ja kierteleviä. Usein näyttää siltä, että liikkeessä käytetäänkin tavallaan kiertotietä: tavoitteena on tietty suunta, mutta sinne edetään mutkan kautta. Mielestäni Ekin luoma liikekieli on metaforista, se pyrkii outoudellaan ja kiemuroillaan luikertelemaan ihmisten alitajuntaan. Uskon, että se saa katsojat kiinnittämään huomionsa pintaa syvemmälle, kyselemään ja ihmettelemään. Samaa logiikka toimii myös lyhyessä dialogipätkässä. Äänenpainot ja ympäristö viittaavaat arkiseen keskusteluun jonkin pariskunnan välillä, mutta käytetyt sanat ovat pääosin merkityksettömiä keskusteluyhteydessä. Ek ei kuitenkaan ole päättänyt käyttää nonsense-kieltä vaan luo myös huumoria yhdistelemällä oikeita sanoja järjettömästi. Näin huomio keskittyy enemmän siihen mitä esiintyjät oikeasti tekevät, kuin siihen mitä he sanovat. Hahmot ovat itsestään tietoisia, mutta hieman naiiveja positiivisessa mielessä. He suhtautuvat ympäristöönsä ihmetyksellä ja avoimina oudoillekin tilanteille.

Mieleenpainuvimpia kohtia teoksessa ovat kiinalaiseksi fantasiaksi kutsumani osio sekä miestenvälinen kilpakosinta. Kolmen mieskaveruksen yhteinen matka muuttuukin tappelun kautta kahden romanssiksi. Tässä en voinut olla ajattelematta Jerome Robbinsin 1940-luvulla tekemää Fancy Free -esitystä, jossa kolme lomalla olevaa seiloria astuu kapakkaan ja alkaa kilpailla siitä, kuka saa kapakan ainoan naisen huomion. Ek on puolestaan kääntänyt asiat hieman toisin ja vain yksi kaveruksista jää ilman seuraa. Kiinalaistyylinen huvitusnumero katkaisee esityksen vyöryttäen lavan täyteen parodiaa spektaakkelista kitschin hengessä.

Viime heinäkuu on Kansallisbaletissa pitkään tanssijana uraa tehneen Fontouran pastellihuurteinen kesämuistelo. Teos alkoi lupaavasti ja hetken aikaa voi kuvitella istuvansa Pedro Almodovarin elokuvassa, jossa ollaan katsomassa esitystä. Tunnelma on tiivis ja ilmassa on menneen kesän puutarhajuhlien tuntua. Mielikuvat kesästä heräävät pääosin Erika Turusen taidokkaasti toteuttaman puvustuksen vaaleasta värikkyydestä, johon on yhdistetty monenlaisia kuoseja ja malleja. Tila muistuttaa puuhuvilaa, mutta kenkälaatikkoon rakennettua sellaista. Näyttämökuvassa hienoa on lisäksi se, että tanssijoita on lavalla runsaasti rentona joukkona. Vauhdikas tuolileikki vaihtuu aika ajoin melodramaattisiin sooloihin tai duettoihin, joita muut tanssijat seuraavat lavalla. Ensin tuudittaudun ihailemaan tanssijoiden upeaa, balettitaustan tuomaa jäntevää fysiikkaa. Mutta jokin ei silti toimi Fontouran ansiokkailla eväillä rakennetussa teoksessa.

Teoksen tunnelmaa rikkoo se, että kaikkiin liikesarjoihin ja liikkeisiin lähdetään valmistellusti. Ennen sarjaa on lyhyt hetki esivalmistelulle, tanssija ottaa oikean asennon ja lähtee tekemään. Tämä pikkuseikka koreografiassa tekee siitä kuitenkin teennäistä. Aloin teoksen aikana kaivata siihen enemmän vaihtelua voiman käytössä ja teoksen rytmissä, ei vain musiikissa. Tarpeistona olleita tuoleja tanssijat käsittelivät kuin silkkihansikkain ja lähes äänettömästi. Teosta vaivaa keveyden tavoittelu, joka baletti-ilmaisussa toimii perustana. En halua vähätellä balettia, mutta jotkin sen muodot ja käytännöt eivät välttämättä toimi nykytanssi-ilmaisussa. Lisäksi liikkeitä tuntuu määrittävän liikaa muoto. Tanssilla pyritään ensisijaisesti esittämään visuaalisesti kauniita muotoja, ja ne onkin hyvin harjoitettu ja omaksuttu. Liike on mielestäni melko sisällötöntä ja samalla mielenkiinnotonta. Siinä on liikaa pakottamista ja tekemistä ja liian vähän ajatusta liikkeen taustalla. Teos on kuin houkutteleva kuva lehdessä kauniista jäätelöannoksesta kermavaahtoinen ja kirsikoineen, mutta yhtä mauton kuin yrittäisi syödä sivun, jolle kuva jäätelöannoksesta on painettu.

Teokset ovat toistensa vastakohtia, Fontouran Viime heinäkuu hempeää, harmitonta ja kaunista pintaa. Ek puolestaan paukauttaa lavalle niin paljon omituisia asioita, että sisältöä ja merkityksiä on tulvimalla. Huumori lieventää iskua, mutta koen, että FLUKE kertoo nimenomaan yhteiskunnasta, yksilöstä ja yhteisöstä.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).

 


 

Tyrmäävä FLUKE

Ilta alkoi Marilena Fontouran teoksella Viime heinäkuu. Esityksen perusjuoni tanssiesitykseen oli oivallinen. Perinteinen leikki, jossa tuoleja on yksi vähemmän kuin osallistujia; hitain jää seisomaan ilman tuolia ja putoaa pelistä pois. Valittu musiikki yhdessä tanssiliikkeiden kanssa oli miellyttävää silmälle joukon liikkuessa tuolikehän ympäri. Pääsääntöisesti putoaja poistui ”arvoaan nostaen” koreografisin liikkein, osa jopa haastoi jonkun tuolilla istuvankin tanssiinsa mukaan. Nämä parisoolot olivat ilmaisultaan kohtuullisia, parasta antia olivat kuitenkin ryhmätanssiosuudet. Kuitenkin ”putoajien” soolo-osuudet olivat koreografisesti irrallaan musiikista ja konseptista.

Lopputuloksena jäi vaikutelma, että Fontoura ei ollut löytänyt perusjuonen ja sinänsä hyvin valitun musiikin kanssa yhteistä ilmaisuvoimaa koreografiaansa. Niinpä huomio alkoi keskittyä yksittäisen tanssijan työskentelyyn. Erityisen hyvin tuli esiin ne tanssijat, jotka ilmensivät kasvoillaan ja olemuksellaan tanssin tunnetilaa. Näistä mainittakoon Johanna Nuutinen, Alberto Moreno sekä Eemu Äikiö. Lavastus ja puvut eivät miellyttäneet. Tasapainotusta toi hyvin toiminut valaistus. Kokonaisuuden piti kasassa tanssijoiden ammattitaito, vaikka katsomoon näki, ettei konsepti löytänyt kaikkien tanssijoiden intohimoa.

Väliajan jälkeen alkoikin sitten tapahtua. Mats Ek on hyvin oivaltanut hallitun abstraktin liikesuunnan ja –tavan synnyttämän jännittävän ilmapiirin ryhmän liikkeessä. Tämän Cirque de Soleil’n jo 90-luvun lopulla käyttämä visuaalinen tehokeino toimii kerta kaikkiaan hyvin kun sen osaa ajoittaa tilanteeseen, musiikkiin ja lavasteisiin. Ja kuin tyrmäysiskuna lisää katsojan mielikuvan rakentamiseen haluttuun tilaan, Sami Saikkosen saapuu estradille sellaisella tyylillä, että katsomo oli hetkessä valmis oikeassa vastaanottovireessä. Taitavasti Ek otti yleisönsä heti haltuun.

Esityksen koreografia koostuu useista erityyppisistä tilanteista. Siirtyminen tilanteesta toiseen sujui huomaamattoman sujuvasti. Salaisuus lienee lavastuksen kuutioiden käytöstä ikään kuin tilanneportteina? Kuutioilla oli merkittävä osuus koreografiassa ja harvoin näkee periaatteessa yksinkertaisen lavastuksen toimivan niin hienosti. Ryhmätanssikohtauksista, kuin myös soolo-osuuksista, näki ja huomasi kuinka tanssijat pitivät koreografiasta ja olivat siinä täysillä sisällä ja mukana. Tämä mielihyvä valui myös katsomoon ilmiselvästi. Kun vielä tanssijoiden liike ja tanssi keskusteli loistavasti musiikin kanssa, ei voinut muuta kuin istua ja nauttia.

Musiikittomissa tanssikohtauksissa oli ehkä aistittavissa koreografiassa tasaisempi osuus. Esityksen puheosuus oli toimiva, teksti trendin mukaisesti puoliabstraktia ja hyvin esitettynä se oli ilmapiiriin sopivaa. Saikkosen harmaatakkisen miehen tilanteisiin purjehtiminen vakuutti esityksen juonenkulun nerokkuuden. Hänen järkähtämätön profiilinsa hallinta oli nappisuoritus. Kuutiolta pudottautuminen…huh. Purukumikohtaus oli taidonnäyte kuin myös tanssijoiden intohimo lattiapurukumiin. Ehkä illan sydämellisin kohtaus oli kiinalaistanssi ihastuttavine punaisine päivävarjoineen ja hymyilevine tanssijoineen. Sopiva ripaus orientaalia liikekieltä eurooppalaiseen tanssiin kertoi Ek’in ilmaisuvoimasta .

Valon ja varjon käyttö yhdessä pukujen tyylin ja värimaailman kanssa hipoi täydellisyyttä. Esimerkiksi harmaatakkisen herran takin sävy taustaverhoilua vasten valaistuksessa oli täydellinen. Rohkenen sanoa että FLUKE kuuluu niihin ”tämä on nähtävä” -esityksiin.

Juha Harjunpää

Kirjoittaja on siirtynyt tanssin ystäväksi Suomen Kansallisoopperan Alminsalin näyttämön kautta koreografi Sami Saikkosen ohjauksessa herra Greenin tanssiroolissa Jailhouse Rockin uusintaesityksessä 2006. Hän on myös erikoistunut neljän vuoden ajan ”kännykkäkriitikkona”; lähettäen tuoreeltaan ensi-illan nähtyään arvosteluja 20-30 teatterin ystävälle ja harrastajalle. Ammatiltaan kirjoittaja on meriupseeri.