Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


29.09.2007   |   Olli Ahlroos

Timeline (Anu Sistonen), Helsingin Juhlaviikot 2007

Olli Ahlroos: Aikansa kutakin
Anu Sistosen teos neljälle tanssijalle oli täynnä hyviä oivalluksia, yksityiskohtia, hetkiä ja kauniita näyttämökuvia. Rakenteessa oli kuitenkin haasteita.


Timeline, Anu Sistonen
Kuva: Mirka Kleemola

Timeline

Koreografia: Anu Sistonen
Musiikki: André Mergenthaler
Valosuunnittelu: Jukka Kavén
Puvut: Rachel Quarmby
Tanssi: Jonna Aaltonen, Alexandra Campbell, Annick Schadeck/Riikka Tankka, Anu Sistonen

Helsingin juhlaviikot, 30.8.2007 Kansallisoopperan Alminsali


 

Aikansa kutakin

Käsiohjelma ja kaikenlaiset juhlaviikkojen ennakkomarkkinointiläpyskät kryptisine luonnehdintoineen lupailevat kolmiosaista teosta, jossa ihmetellään nykyaikaa – nimenomaan tätä meidän aikaamme, joka ei tunnu ikinä riittävän muuhun kuin kiirehtimiseen. Juuri tätä minä tarvitsen, emmekö me kaikki: jotain joka osoittaa, ettei tarvitse olla kiire. Valmistaudun kiireettömään kokemukseen ja nautintoon. Haluan tuntea, miten aika matelee. Päässäni pyörii korkealentoisia ajatuksia ajan olemuksesta, kuten ”se joka elää hetkessä elää ikuisuudessa” ja muuta vastaavaa…

Teos alkoikin lupaavasti. Miltei kokonaan musta, vähäeleinen näyttämökuva, sellisti, yksi tanssija mustissaan puiston penkillä. Heti tuntui kiireettömältä. Sähköllä vahvistettu sello kuulosti melko jännittävältä. Se ei haitannut, vielä. Kaikki toimi: maneereita menneiltä, kiireettömiltä ajoilta, sello, ei liikaa ärsykkeitä. Jopa puistonpenkin painavuuskin vahvisti jostain syystä kiireettömyyden kokemusta.

Liike oli leikkisää eikä sitä ollut pakotettu koreografiaan liikaa. Se, että neljäs tanssija viipyi eikä tullut alussa ollenkaan lavalle, oli loisto-oivallus. Neljännen tanssijan odotteluun pystyi mukavasti tuudittautumaan. Odottavan aika on pitkä ja siitä voi nauttia. Hienosti luotu tilanne. Kauaa se ei kuitenkaan kestänyt.

Alun hienon tunnelman jälkeen, sellistin esitellessä enemmän ja enemmän temppujaan (mm. rumpukone ja delay-laite), myös koreografiassa alkoi tapahtua enemmän, ikävä kyllä intensiteetin kustannuksella. Ehkä se on ollut osittain tarkoituskin, kuvata pieleen menevää nykyaikaa, mutta itse teoskin tuntui menevän pieleen. Toisen osan puvustuksen oli ehkä tarkoituskin olla karikatyyrimaista ja näin ironisoiden korostaa, liikekielessäkin heijastunutta suorittamisen pakkoa.

Tanssijat näyttivät pukuinensa joltain lapsille tehdyn musiikkirevyyn tai sketsisarjan koheltajilta. Toisen osan huippukohta tapahtui sellistin soittaessa delay-laitteen avulla selloa yhtäaikaisesti kuten sähköbassoa ja kitaraa. Hieno temppu, johon ei teoksesta liikkeellisesti löytynyt enää kovin mielenkiintoista vastinetta. Hillitty ja kaunis näyttämökin pilattiin liioilla valoilla. Kovin onnistunutta, puhuttelevaa tai millään tavalla vaikuttavaa kuvaa nykyajasta ei saatu luotua. Karikatyyri karikatyyristä ehkä.

Kolmannen osan oli tarkoitus tietyllä tapaa valaa uskoa tulevaisuuteen ja samalla sulkea ympyrä palaamalla osaltaan vanhankaltaiseen mutta uuteen kiireettömyyden ja huolettomuuden tilaan. Neljäs tanssijakin ilmestyi nyt lavalle kuin profeetta konsanaan. Typerryttävä ja liian pitkä keskiosa teki kuitenkin sinänsä kauniin viimeisen osan sulattelun hankalaksi. Selloakin olisi jo mieluummin kuunnellut ilman vahvistinta.

Teos oli täynnä hyviä oivalluksia, yksityiskohtia, hetkiä ja kauniita näyttämökuvia. Ongelmat tuntuivat olevan rakenteessa. Keskiosa oli liian vieraannuttava, liian pitkä ja liian ”vitsikäs” sisältöönsä nähden. Jonna Aaltonen on kelpo tanssija ja säteilevä esiintyjä. Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.