Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


23.07.2013   |   Jenni Sainio

Täydenkuun tanssit 2013: What’s the pain of the day? – tämän päivän ihminen dekonstruktiivisena mittatikkuna menneen ja tulevan välissä

Monitaiteellisen ja kansainvälisen esitystaideryhmä Oblivian kollektiivisesti toteutetuista teoksista Pyhäjärvellä Täydenkuun tansseilla festivaalin avajaisiltana nähtiin PACT Zollvereinin taiteilijaresidenssissä Saksan Essenissä 2012 ensi-iltansa saanut Museum of Postmodern Art.

Mahdollisuuksien merenä toimineessa tyhjässä teatteritilassa tehtiin syväkurkistuksia kulttuurihistoriaan. Toisiaan seuraavien aikakausien jatkumoa, laajoja käsitteitä ja ajattelurakenteita havainnollistettiin riemastuttavan oivaltavasti ja tarkasti. Oblivian ydinkolmikon, Anna Krzystekin, Annika Tudeerin ja Timo Fredrikssonin käsittelyssä menneisyys ja nykyisyys ankkuroituivat näyttämöllä konkreettisiin, pelkistettyihin toimintoihin ja kuvittelun mahdilla leikittelyyn. Harkitut näyttämöteot ja esityksen vahva minimalistinen visuaalisuus loivat otteessaan pitävän, ajattelua herättävän tilan, jossa pohtia ajan, havainnoinnin, käsitteellistämisen ja suhteuttamisen teemoja taiteessa.

Kutkuttavan hauskaa oli, että laajojen postmodernismiin ja nykykulttuuriin liitettyjen käsitteiden viidakossa samoilu oli paloiteltu ilmaisulliseksi konkretiaksi ja liikkeellistetty suupaloiksi. Tunnistettavia olivat nykyisestä irti pyristely, uudessa tuulessa moninaisten suuntien epäselvyydessä pystyssä pysyminen ja käsien vimmatusti harova pyrkimys tarttua, tavoittaa, saada ote – sananmukaisesti käsittää. Muodostuuko uusi liikeaihio eleeksi vertauksena uudesta suunnasta; tunnistettavaksi ja pysyväksi – vai onko sittenkin jäävä abstraktiksi, määrittelemättömäksi?

Oblivia: Museum of Postmodern Art Kuva: Eija Mäkivuoti

Oblivia: Museum of Postmodern Art
Kuva: Eija Mäkivuoti

 

Teos kysyi, millaista aikaa käsitteellisesti elämme nyt. Fredrikssonin sanoin: “What’s the pain of the day?” Raikas, syväluotaava ja monimerkityksellisyyttä rakastava ote kieleen kulki koko esityksen tukirankana. Kysymys sisälsi puhuttuna myös kysymyksen: What’s the pane of the day? (pane = ikkunaruutu). Katsantokantojen ja näkemyshorisonttien vaihtelevuus oli läsnä. Samoin Tudeerin toistama “This makes me long” –lause oli painavuudessaan koskettava. Lauseen kautta pitkäikäisyys, kaipaus ja ihmiselämän vertautuminen taiteen aikakausien mittatikuksi onnistui harvinaisen tarkasti yksilön ja yhteiskunnan historiasuhteen kiteyttäjänä. Kuulimme myös kuvailun avaruuslentäjä Juri Gagarinin hetkestä Suomessa road tripillä matkapahoinvoinnin armoilla. Tarina, jossa valloittajakosmonautti näyttäytyi inhimillisenä pikkuauton aiheuttamassa kuvotuksessa maankamaralla toimi suhteuttajana käsitteellisen ajattelun, uusiin todellisuuksiin pyrkivän työskentelyn ja arkitodellisuuden välillä. Huikeimmissakin ihmismielen aikaansaamissa rakennelmissa on läsnä haavoittuvuus. Tai jos ei niissä, niin ainakin ihmisessä itsessään.

Kun teot näyttämöllä toteutettiin ja sanallistettiin samanaikaisesti ja ne vielä näyttäytyivät käsitteellisinäkin, muodostui vaikutelma että historia, nykyhetki ja vielä tulollaan olevakin ovat yhtäkkiä hetkessä läsnä. Entä jos nyt onkin aika, jolloin tarvitsisimme tauon tekemisestä, aikaa ajatella ja havainnoida uusin tavoin?

Teatraalisuuden keinoja huolitellulla englanninkielellä luodannut Anna Krzystek valloitti arkisuuden ja ylevyyden miksaavalla olemuksellaan. Näyttämöilmaisun peruselementtien ja performatiivisten tekojen problematiikkaa pohdittiin raikkaasti ja syvästi. Subjektiivisen tunteellisuuden ja erittelevän ajattelijuuden välinen kitka oli käsinkosketeltava. Perinpohjaisuus yksityiskohtien kehittelyssä tuli esille näyttämöllä esiintyvien henkilöiden kertautumiseen paneuduttaessa. Jopa harras toive ilmaisullisten elementtien runsaslukuisesta jatkumosta toistui teoksessa vertautuen historian itseään toistavaan luonteenpiirteeseen.

Äänellisesti teos välitti kaikua tukien ”historian kaiku” –käsitettä suhteessa nykyisyyteen, vaimeaa kumua menneisyydestä Juuso Voltin suunnittelemana. Toisaalta kaiku toimi merkkinä tyhjyydestä, menneen poissaolosta. Meri Ekolan valosuunnittelu oli hienovireinen ja saumattomasti osa teoskokonaisuutta.

Hiotun sisällöllisen täyteyden äärellä lepäävä teos kantoi painavan sanomansa kepeästi. Ironiaakin oli mukana postmodernismille ominaiseen tyyliin, mutta lempein keinoin. 1960-luvun New Yorkissa kokoonnuttiin Judson Churchiin minkä jälkeen tanssitaiteessa kaikki ei enää ollut entisellään, tämänvuotisilla Täydenkuun tansseilla Museum of Postmodern Artin äärelle Pyhäjärven Inmet –areenalla, jäähallissa. Oskillaattorin lailla värähtelevät merkitykselliset ilmiöt jättävät jälkensä, ja hyvä niin. Teokset jotka muistetaan, muistetaan. Yhtä kaikki.

 

Jenni Sainio

Kirjoittaja on esittävän taiteen ammattilainen: ohjaaja, tuottaja, esiintyjä; tällä hetkellä myös Writing Movement -hankkeen koordinaattori yhdessä Liikekieli.comin päätoimittaja Veera Lambergin kanssa. Hänen sydäntään lähimpänä on nykytanssi ja fyysinen teatteri sekä liike ylipäätään kaikissa muodoissaan.

 

°°°

Oblivia: Museum of Postmodern Art

Täydenkuun tanssit 21.7.2013 Inmet -areena, Pyhäjärvi

Esiintyjät: Timo Fredriksson, Anna Krzystek, Annika Tudeer

Äänisuunnittelu: Juuso Voltti

Valosuunnittelu: Meri Ekola

Tuottaja: Marina Andersson-Rahikka

Valokuvaus: Eija Mäkivuoti

Graafinen suunnittelu: Pia Petterson

Tuotanto: Oblivia

Ensi-ilta: 16.11.2012 PACT Zollverein, Essen, Saksa

Suomen ensi-ilta: 23.11.2012 Espoon Kaupunginteatteri