Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


06.08.2007   |   Karoliina Korpilahti

Confessions (Nada Gambier) ja REvenge (Paula Tuovinen), Täydenkuun tanssit 2007

Karoliina Yli-Honko: Vihaa ja esittämisen absurdiutta
Nada Gambier ja Paula Tuovinen kutsuvat epäsovinnaisissa, henkilökohtaisissa sooloteoksissaan yleisön ”omaan huoneeseensa” ja sulkevat oven perässään ulkomaailmalta. On tunnustusten aika!


Confessions, Nada Gambier

Confessions – The Autopsy of a Performance (2003-35’)

Konsepti ja esitys: Nada Gambier
Valosuunnittelu: Oded Hubermann
Tekniikka: Etienne Guilloteau
Tuotanto: Choreographisches Zentrum NRW/Pact Zollverein in Essen, In the Framework of Departs, a Network Sponsored by the European Commission ’Culture Programme 2000’
Suomen ensi-ilta 25.7.2007

REvenge, Paula Tuovinen
Kuva: Sakari Viika

REvenge

Konsepti, koreografia ja tanssi: Paula Tuovinen
Visuaalinen suunnittelu: Teemu Määttänen
Äänisuunnittelu: Mikael Eriksson
Ensi-ilta: 2.11.2006, Ateneum-Sali, Helsinki

Täydenkuun tanssit 2007, Pyhäjärvi

 


 

Vihaa ja esittämisen absurdiutta

Pyhäjärven Täydenkuun tansseilla ja ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt Nada Gambier sai onnistuneesti esitysparikseen Paula Tuovisen teoksen REvenge. Nuoren suomalaissyntyisen ja nykyisin Belgiassa vaikuttavan Gambierin Confessions – The Autopsy of a Performance avaa katsojille oven esiintyjän sisäiseen maailmaan, samalla kyseenalaistaen koko esitystilanteen. Teatterikorkeakoulun rehtorina toimiva Tuovinen puolestaan ei pelkää olla näyttämättä vihaa ja katkeruutta harvinaisen henkilökohtaisessa teoksessaan. Molemmat naiset kutsuvat yleisön ”omaan huoneeseensa” ja sulkevat oven perässään ulkomaailmalta. On tunnustusten aika!

Gambierin ”esityksen ruumiinavaus” kuorii esiin näyttämöllä olemisen ja näyttämöllisen tilanteen luurangon, käyttämällä erilaisia keinoja hyväkseen. Lähtökohtanahan on, että kaikki mitä hän tekee katsojien edessä on esitystä tai ”taidetta” ja ihmiset yleisössä seuraavat hänen liikkeitään herkeämättä. Entä jos edessämme seisookin alaston, olemukseltaan pikkutyttömainen nainen, joka ei tee mitään?

Gambier tiedostaa, että hänen tarvitsisi tehdä kuitenkin jotakin erityistä, mutta ei vaivaannu tästä. Hän antaa tilanteelle aikaa niin, että yleisö on melkeinpä pakotettu pohtimaan asiaa jollakin tasolla. Kun katselen alastonta kehoa, en voi olla vaivaantumatta siksi, että Gambier katselee myös minua ja muita yleisössä. Hän tulee seisomaan aivan lähelle ja tunnen miten silmäni nauliintuvat hänen silmiinsä, sillä ei olisi kohteliasta tuijottaa vaikkapa hänen rintojaan. Samalla tätä kautta havaitsin itse erään esittämiseen liittyvän seikan. Yleensä välttelen esiintyjän katsetta, jos se hakeutuu suoraan kohti ja katselen häntä yleisemmin, ehkä yrittäen säilyttää jonkin etäisyyden. Myöhemmin hän käsittelee asian toista ääripäätä, hänhän voi tehdä lähestulkoon mitä vain taiteen nimissä. Kuten roiskia ketsupilla tai syödä lusikkatolkulla sinappia.

Gambierin Confessions on performatiivinen tutkielma esittämisestä. Lavalla oleminen perustuu pitkälti ei-esittämiseen ja energiasta ja vaivannäöstä tyhjennettyihin liikkeisiin. Kun hän nostaa käden ylös, siitä ei voi kuvitella jatkuvan energiapurkausta läpi tilan. Esityksestä tekee toimivan mielestäni pinnan alla lymyilevä huumori. Gambier ei ota itseään liian vakavasti, mutta ei myöskään sotkeudu turhan syvälle absurdiuteen. Hän onnistuu tuomaan esitykseen mukaan prosessin aikana käsittelemiään painavia kysymyksiä esitystaiteen luonteesta, esittämisestä ja läsnäolosta. Käsittelytapa on kuitenkin kujeileva ja mukaansatempaava. Tunsin päässeeni sisään Gambierin yksityiseen tilaan, yksinäiseen harjoitteluprosessiin ja sen jakamisen vaikeuteen. Esitys on siinä, että Gambier on läsnä persoonana ja ihmisenä, ei esiintyjänä.

Paula Tuovisen REvenge on taiteeksi käännettyä terapointia ja itsereflektiota, joka ei nojaa silti vain näihin tekijöihin eikä vajoa katsojan ulottumattomiin. Hän kertaa läpi kokemiaan tapahtumia vatvomatta tai kaunistelematta. Äänimaailmana toimii luettu, Tuovisen kanssa samaa virkaa hakeneen henkilön kirje, jossa kerrotaan faktanomaisesti mitä kaikkea Tuovinen on tehnyt väärin, jättänyt tekemättä tai hoitanut huonosti.

Tapahtumien todellisuuspohjana on puolen vuoden mittaiseksi jäänyt johtopesti tanskalaisessa Danish National School for Contemporary dance -koulussa. Arvostan teoksessa erityisesti sitä, miten Tuovinen uskaltaa osoittaa vihansa kaunistelematta tai kaartelematta, myös verbaalisessa kommenttiosuudessa. Hän ei tyydy julkisiin selityksiin tai kohteliaasti muotoiltuun kiertoilmauksiin. Melko uskaliasta ja epäsovinnaista, voisi joku sanoa, onhan hän sentään Teatterikorkeakoulun rehtori.

En voinut olla hekumoimatta ajatuksella, että kyseessä olisi jokin muu ala. Mitä, jos kyseessä olisi esimerkiksi joku poliitikoistamme tai vaikkapa jonkin muun alan korkeakoulun tai yliopiston rehtori? Ongelmaksi muodostuisi tietenkin se, että he eivät olisi esiintymisen tai taiteen ammattilaisia. Ehkäpä Tuovinen voisi pitää työpajoja vääryttä kokeneille?

Kirjeen syytösten perusteella Tuovinen vaikuttaa epäpätevältä ja välinpitämättömältä. Myös hänen oma liikkeellinen kommentointinsa osoittaa kuitenkin, mitä mieltä hän itse on tekstistä. Se on jousen tavalla ääripäihin asti jännittynyttä ja terävää, nykivää paikallaan olemista. Tuovisen kasvot nähdään vain vilaukselta kunnolla, pää on painuksissa ja katse pois päin yleisöstä. Katkeruuden ja osittain tukahdutetun raivon ohella liikkeistä voi lukea häpeää ja itsesyytöksiä.

Tilanteessa, jossa kokee tulleensa väärin kohdelluksi saattaa silti helposti alkaa etsiä jotain vikaa itsestään, kun yrittää järkeillä jotakin selitystä. Tuovisenkin teoksessa on mukana pinnan alta purskahtelevaa ironiaa, mikä keventää sopivasti tunnelmaa. Silti se ei naurata niin paljon kuin siinä on potentiaalia, koska tiedän tekstin olevan todellinen. Tai ainakin luulen tietäväni, voisihan kyseessä olla myös taitava esityksellinen illuusio.

Karoliina Yli-Honko
Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).