Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


16.06.2013   |   Liisa Vihmanen

Ikä, mikä se on?

Ensimmäiset festivaalikyyneleet nousivat silmiin Riitta Pasanen-Willbergin Ikuna-tanssiryhmälle tehdyn teoksen loppumetreillä Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla. Ikuna on vapaalla haulla koottu tanssiryhmän 40+ ikäisistä tanssijoista, tai pitäisikö sanoa entisistä tanssijoista.

Millaisia liikemuistoja tanssijan keho tallentaa? Mikä on ”ikääntyneen” tanssijan liikkeen kvaliteetti, kun nuorempien kanssa on enää turha kilpailla akrobatiassa? Ikääntyneen tanssijan on hankala kilpailla paikasta lavalla, kun nuorempienkin on vaikea löytää paikkaansa ja päästä esiintymään. Yleisö olisi kuitenkin valmis näkemään kaikenikäisten tanssia ja se tuli todistetuksi Tanssien piirtyvä minä -esityksen myötä.

Kun lapsuusmuistoihin liitetään tanssi, kuinka syvälle itse tapahtumiin päästään? Syvälle. Puhe on muistelemisen julkinen taso, liike kertoo eletystä elämästä. Raisa Vennamo, Pirkko Ahjo, Erja Asikainen ja Jari Karttunen ovat tanssijoita, joiden taustat ja tyylit eroavat toisistaan. Koreografi Riitta Pasanen-Willberg tuo heidän elämänsä lavalle hyvin hellyttävällä tavalla. Vaikka muistot keskittyvät lapsuuteen, päiväkotiin ja sen inhokkiruokiin, samalla liikutaan vahvasti tässä päivässä.

Tanssiryhmä Ikuna: Tanssien piirtyvä minä, kuvassa Raisa Vennamo, Pirjo Ahjo, Erja Asikainen, Jari Karttunen, kuva: Petri Laitinen

Tanssiryhmä Ikuna: Tanssien piirtyvä minä, kuvassa Raisa Vennamo, Pirjo Ahjo, Erja Asikainen, Jari Karttunen, kuva: Petri Laitinen

En voinut muuta kuin ihailla esimerkiksi Raisa Vennamon vahvaa läsnäoloa näyttämöllä ja sitä, kuinka liike on kiinni hänen tavassaan olla. Siinä ei ole mitään päälle liimatun tuntuista. Kun Erja Asikainen kertoi inhonneensa päiväkodin kesäkeittoa, maidossa lilluvia herneitä ja porkkananpaloja, kääntyen samalla selin yleisöön muutamin tanssiaskelein, näin heti mielessäni tytön, joka piti päänsä päiväkodin aikuisvaltaa vastaan. Kun viimeinen musiikki, Nuoruustango, kajahti ilmoille, kyyneleet valuivat muillakin.

Nuoruudessaan tanssinopiskelija antaa kaikkensa tanssille. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Tanssijaksi ei voi tulla vasemmalla kädellä, rimaa hipoen, vaan sille on antauduttava. Kun tanssija sitten tulee vaiheeseen 40+, moni on siirtynyt uudelle alalle, tai vaihtanut esiintymisen opettamiseen. Monessa muussa ammatissa 40+ työntekijä nauttii nuorempien arvostusta, on uransa huipulla ja palkkakäyrä on kohonnut vähintäänkin päivittäisten menojen tasolle. Tanssija miettii, vieläkö minä kelpaan, muistaako joku minut?

Esityksen päätyttyä esiintyjät ja yleisö jatkoivat paneelikeskustelulla aiheesta ’tanssia koko elämä’. Tapahtuma oli jatkoa viime vuonna Kuopio tanssii ja soi -festivaaleilla käynnistyneestä keskustelusta ikääntyvien tanssijoiden ammatillisesta identiteetistä ja työmahdollisuuksista.

Tanssi on nuorten, erityisesti nuorten naisten ammatti. Kun kolme nuorta meksikolaista tanssija-näyttelijää kertoo tanssillisessa performanssissaan yhteiskunnan kipupisteistä – korruptiosta, moraalikadosta ja ihmisten kohtaamasta väkivallasta, kontekstin on parasta olla kohdallaan. Näin ei aivan ollut, kun meksikolaisryhmä Realizando Ideas esitti teoksen Antropia. Kaikki liittyy kaikkeen, sanoi performanssin ohjaaja-koreografi Jessica Sandoval, mutta nyt katsoja jäi jotenkin ulkopuoliseksi sinänsä mielenkiintoisessa kokonaisuudessa.

Kun suurin osa tekstityksestä oli epäklaffissa puheen kanssa ja yleisön katse joutui ravaamaan edestakaisin taustakankaan yläreunan ja alhaalla lattialla tapahtuvan esityksen välillä, keskittyminen itse teokseen repeili. Näyttelijöiden läsnäolo lavalla oli avointa, kuten näyttelijöillä parhaimmillaan on. Mielenkiintoinen oli heidän suhteensa liikkeeseen. Siinä oli rentoutta ja rohkeutta eri tavalla kuin mitä varsinaisten tanssijoiden tanssissa yleensä näkee. Liikkeiden viimeistelemättömyys oli voima, joka sai katsojan kiinnittymään teokseen, vaikka sanallinen viesti olisikin karannut.

Tänä vuonna Kuopiossa palattiin myös perinteiseen gaala-esitykseen. Se oli koottu seitsemästä eri koreografiasta, eikä joukossa ollut yhtään, joka ei olisi sopinut kokonaisuuteen. Gaalaan mahtui modernisoitua korealaista rituaalitanssia, maanantaina esiintyvän Etelä-afrikkalaisen Vuyani ryhmän huikean solistin Luyanda Sidian koreografia Makwande ja Jorma Uotisen Ballet Pathetiquen variaatio ”sininen ballerina”, jonka Mai Komori esitti vakuuttavasti. Itse odotin erityisesti Kansallisbaletin Antti Keinäsen ja Teemu Tainion rekonstruktiota balettivariaatiosta Kiss, jonka he opettelivat YouTube-videon pohjalta 100 vuotta sitten taltioidusta esityksestä. Esitys toi mieleen viime vuonna nähdyn Ballet Trocadero de Monte Carlon esityksen.

Kiss: Antti Keinänen ja Teemu Tainio, kuva: Petri Laitinen

Kiss: Teemu Tainio ja Antti Keinänen, kuva: Petri Laitinen

Esitys oli täydellisesti yksi yhteen vuoden 1913 versioista:

Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.