Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


16.06.2013   |   Maija Karhunen

Tanssikritiikki.Nyt!

Suomen Arvostelijain Liiton tanssi- ja teatterijaostoon kuuluu yhteensä 107 jäsentä, joista 16 mainitsee pääalakseen tanssin. Millaisia kysymyksiä pohtii työssään tanssikriitikko – tuo tanssitaiteen laadunvalvoja, kontekstualisoija, tuote-esittelijä, pedagogi, alan tuulia haisteleva asiantuntija tai aikapaineessa sanottavaansa tuhanteen merkkiin puristava tekstityöläinen?

Haastateltavina ovat:

Turun Sanomien tanssikriitikko Kaisa Kurikka

mm. Etelä-Suomen Sanomiin kirjoittava vapaa tanssitoimittaja- ja kriitikko Sara Nyberg

Helsingin Sanomien tanssi- ja sirkuskriitikko Jussi Tossavainen

sekä Suomen Arvostelijain Liiton tanssi- ja teatterijaoston puheenjohtajan ominaisuudessa kriitikko Maria Säkö, joka kirjoittaa pääasiassa Live Artista, esitystaiteesta, paikkasidonnaisista teoksista sekä nykyteatterista

KRITIIKIN KATTAVUUDESTA JA MONIÄÄNISYYDESTÄ

Jussi Tossavainen: Tietysti me kaikki kriitikot yhä itkemme Uuden Suomen kuolemaa. Ei ole kenenkään etu, että on vain yksi valtakunnan päälehti. Moniäänisyys kritiikissä on enemmän kuin suotavaa.

Kaisa Kurikka: Moniäänisyyttä syntyy myös siitä, mikä on kritiikin julkaisukonteksti: päivälehti, erityislehti, verkkolehti, blogi jne. Tekijöiden kannalta on varmasti ikävää, että heidän teoksestaan tulee useimmiten arvio ainoastaan paikkakunnan omassa lehdessä – joten siltä kantita moniäänisyys ei toteudu. Isoimmat sanomalehdet käsittääkseni kritikoivat oman alueensa tanssitarjontaa suhteellisen kattavasti – ja vaihtelevasti käydään kritikoimassa myös muilla paikkakunnilla.

Sara Nyberg: Yleisesti ottaen alueellisissa lehdissä kirjoitetaan alueellisista asioista. Helsingin Sanomat ei välttämättä kirjoita maakuntien kulttuuriasioista lainkaan, eikä ole tarvettakaan. Vaatii tietysti yksittäiseltä ihmiseltä viitseliäisyyttä, jos haluaa pysyä kärryillä koko Suomen tapahtumista. Minusta aivan todellinen tilanne on se, että suurin osa tanssin ammattilaisista asuu ja työskentelee Uudellamaalla. Silloin myös suurin osa esiintymisistä järjestetään samalla alueella. Siitä taas tietysti seuraa, etteivät maakuntien lehdet välttämättä innostu kirjoittamaan teoksista. Lähinnä tekijöistä tai teoksista, joilla arvellaan olevan valtakunnallista merkitystä, kirjoitetaan yli maakuntien rajojen.

Maria Säkö: Moniäänisyyteenkin tarvitaan resursseja, aikaa ja rahaa tehdä työtä. Toivoisin, että eri medioissa julkaistaisiin monenlaisia juttutyyppejä, esimerkiksi esseististä kirjoittamista pitäisi olla enemmän. Kritiikki voisi olla myös keskustelumuotoista ja voisi sopia esimerkiksi radioon.

TANSSIKRITIIKIN ASEMASTA JA KRITIIKIN KRIISISTÄ

Jussi Tossavainen: En kantaisi huolta tanssikritiikistä. Tanssi lajina on kulttuuripuolella melkein valtavirtaa muiden taiteiden kanssa. On olemassa uudempia marginaalisempiakin taiteita. Esimerkiksi nykysirkus, josta itse olen kiitettävästi saanut kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Huolta kantaisin yleisemmin koko kulttuurijournalismista, kun suunta näyttää olevan pätkittyneeseen kevyt- ja pätkätoimituksellisuuteen päin. Syvempään analyysiin ei tunnu olevan tilaa.

Kaisa Kurikka: Suhtautuminen tanssikritiikkiin varmasti vaihtelee tiedotusvälineestä toiseen. Itselläni on suhteellisen positiiviset kokemukset eli esityksiä kritikoidaan suht paljon muualtakin kuin lehden ”varsinaiselta” julkaisupaikkakunnalta. Julkisuudessa esillä ollut ”kritiikin kriisiytyminen” ei päde läheskään kaikkiin lehtiin ja itselläni ei siitä ole kokemuksia, sillä esimerkiksi juttuja tarjotaan aivan yhtä paljon kuin ennen ja juttujen pituuksia ei olla rajoitettu. On ahdistava ajatus, jos kulttuurista kirjoittaminen panostaa jatkossa vieläkin enemmän viihteellisyyteen, ja juuri marginaalistettuja taiteen lajeja koskevat jutut kohtaavat rajoituksia. Kysymys tanssikritiikin kehityksestä ja elinmahdollisuuksista on todella vaikea ja moniulotteinen.

Sara Nyberg: Koen että lehdissä, joihin kirjoitan, arvostetaan minua tanssin tuntijana. Voin jossain määrin käyttää valtaa valinnassa, mistä kirjoitetaan. Koen, että se valta myös antaa vastuuta. Lehtien suhtautuminen heijastaa lukijoiden toiveita. Tanssi on yhä taiteenlaji, joka kiinnostaa kohtalaisen harvoja. Printtimediassa tutkimukset ovat kyselyitä umpimähkään valitulta otokselta, netissä klikkaukset voi laskea. En tiedä, pitäisikö olla parempia juttuja vai parempia tanssiteoksia? Välillä toivotaan lisää kirjoittajia, mutta kirjoittajia olisi kyllä, mikäli joku julkaisisi kirjoituksia. Toimitusten kuukausipalkkaisten toimittajien kouluttaminen tanssikriitikoiksi vähentää freelance-kirjoittajien mahdollisuuksia.

Maria Säkö: Ongelmana on joskus se, että esittävältä taiteelta haetaan lehtien kulttuuriosastoissa tarinallisuutta eikä tanssin tai esitystaiteen abstraktia ja käsitteellistä luonnetta osata arvostaa samalla tavalla kuin vaikkapa kuvataiteessa. Se näkyy sitten siinä, mistä esityksistä kirjoitetaan ja kuinka paljon.

KRIITIKON TYÖSTÄ JA ENNAKKOLUULOTTOMUUDESTA

Kaisa Kurikka: Kritiikoita on monenlaisia ja heidän lähtökohtansa kirjoittajina vaihtelevat – useinkaan ei ole niinkään kyse ”asiantuntijakriitikosta” vaan pikemmin jonkinlaisesta katsojan edustajasta, ja nimenomaisesti sellaisesta katsojasta, joka on nähnyt paljon tanssia. Haastavaa kriitikolle tosiaan on tanssitaiteen jatkuva muutoksenalaisuus ja uusien muotojen etsiminen, mutta samalla se on positiivinen haaste – ennakkoluulottomuutta varmasti löytyy (ainakin) niiltä kritiikoilta, jotka katsovat paljon esityksiä.

Sara Nyberg: On tietysti tärkeää nähdä ja seurata tanssia silloinkin, kun komissiota kirjoittaa ei ole. Olen useasti hakenut apurahaa, jotta voisin lähteä ulkomaille katsomaan tanssia. On hyvä nähdä säännöllisesti myös ulkomaalaisia ryhmiä, jolloin kykenee asettamaan suomalaiset teokset laajempaan kontekstiin. Apurahojen jakavat kuitenkin pitävät pelkkänä huvimatkailuna, mikäli ei itse luennoi tai esiinny.

Maria Säkö: Ehdotan kiinnostavia teoksia arvioitavaksi. Pyrin havaitsemaan aitoja ilmiöitä ja kehityskulkuja. Esimerkiksi tällä hetkellä dokumentaarisuuden mahdollisuudet ja ongelmat esittävissä taiteissa kiinnostavat, samoin tekstin ja dramaturgian sekä liikkeen yhdistäminen.

KIRJOITTAMISEN PROSESSISTA

Jussi Tossavainen: Päivälehtikritiikillä on omat haasteensa. Pitää miettiä tarkasti vastaanottaja ja lukija. Hän on kulttuurista kiinnostunut ihminen, muttei välttämättä alan ammattilainen. Emme kirjoita taiteilijoille, emmekä taiteen tutkijoille. Kritiikki on lukijalle jonkinlainen tuoteseloste, jonka tarkoitus on ehkä antaa jotain avaimia omille tulkinnoille. Kritiikissä on myöskin pystyttävä perustelemaan, jos kokee esityksessä jotain ongelmallista. Kirjoittamisen prosessi on monivaiheinen tapahtuma, jossa itselläni itse kirjoittaminen tapahtuu melko nopeasti sen jälkeen kun pään sisäinen prosessi on käyty läpi. Sen jälkeen se onkin melko raadollista työtä, tiivistämistä, lyhentämistä, tekstin selkeyttämistä jne. Harvemmin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole tehneet toimituksellista työtä, tulevat ajatelleeksi tätä puolta. Kiteytä, kiteytä, lyhennä, kirkasta ajatusta, poista kaikki turha. Sanoja osaavat useimmat suoltaa enemmän kuin yllin ja kyllin. Lyhyesti kirjoittaminen on taito. Tanssikritiikki on alituista taistelua. Jokainen lukijan pienenä puristeena lehdestä lukema röyhtäys on vaatinut aikamoista henkilökohtaista panosta, harkintaa, analyysiä ja vielä jälkeenpäin itsekritiikkiä siitä, onnistuiko edes kohtuullisesti tehtävässä.

Kaisa Kurikka: Kritiikissä on kyse ”jutun kirjoittamisesta” eli pyrkimyksenä on kirjoittaa ”hyvä juttu”. Ei ole vakiokaavaa ”tanssiteoksen lähestymiselle”, sillä painopiste on teoksessa, joka muokkaa kutakin lähestymistapaa ja siten kirjoittamista. Päivälehtikriitikolle on erityisen vaikeaa kirjoittamisen nopeus: kritiikin kirjoittamiseen jää yleensä aikaa (yö) ja puoli päivää, joten näkemyksen muokkaamiseen saati sen pohtimiseen ja kypsyttämiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa.  En ”etsi” teoksista mitään, vaan teos antaa minun löytää mitä ikinä se sitten onkaan. Kirjoittamisen prosessin esivaihe alkaa jo katsoessa, tosin ehkä jossakin tiedostamattomassa muodossa. Esityksen jälkeen pohtii näkemäänsä, etsii lisätietoja, miettii näkökulmia ja valintoja (kritiikin pituusrajoitukset vaativat valitsemaan jonkun tietyn näkökulman, jota yrittää kirjoituksessaan kuljettaa), miettii mihin on mahdollisuus paneutua ja mikä täytyy jättää pois, päätyy johonkin valintaan  – karsii, muokkaa, valitsee uudelleen, kirjoittaa, lukee kirjoittamansa, kirjoittaa jne.

Maria Säkö: Taiteiden tulisi kohdata jutuissa. Esityksen arviointi pitäisi asettaa kontekstiin, siihen mitä yhteiskunnassa ja maailmalla tapahtuu. Visuaalisuudesta pitäisi pystyä kirjoittamaan enemmän. Tila-aika-ajattelun perusteita, lavastus- ja valosuunnittelun teoriaa pitäisi opiskella enemmän, jotta löytyisi kykyä kirjoittaa visuaalisista ratkaisuista. Kritiikkeihin pitäisi mahtua aitoja havaintoja ilmiöistä. Pitäisi osata puhua rohkeasti taidepuhetta, joka on kiinni maailman tapahtumissa. Älyllinen uteliaisuus koko maailmaa kohtaan on tärkeää, ei saisi lokeroitua tuote-esittelijäksi. Kriitikko on joskus myös pedagogi. Yritän tulkita esitystä ja ottaa sen avoimesti vastaan, yritän vastata siihen jollain lailla ja samalla kertoa esityksestä jotain konkreettista.  Taustatietoa etsin toki ja juttuja, kritiikkejä ja haastatteluja. Performanssitaiteesta ja tanssista olen lukenut tutkimusta, käynyt katomassa esityksiä ulkomailla. Seuraan joitain lehtiä. Jokainen kirjoitusprosessi on aina omanlaisensa luova prosessi. Pyrin jonkinlaisen kontekstin hahmottamiseen kirjoittaessani (miten teos suhteutuu tekijän aiempiin teoksiin tai siihen mitä kentällä tehdään), pyrin ainakin tietämään kontekstin, vaikken sitä jutussani suoraan mainitsisikaan.

KRITIIKIN VASTUUSTA

Jussi Tossavainen: Kritiikillä on vastuunsa. Siksi en pidä teilaavasta tyylistä. Mutta ammattilaisilta ja kokeneilta taiteen tekijöiltä voi myös vaatia ja huomauttaa selkeistä alisuorituksista. En koe vaikuttavani siihen, kenestä ja mistä kirjoitetaan. Pyrin tasapuolisuuteen varsinkin näin pienen taiteenalan kuten nykytanssin kohdalla. Jos koen itseni jotenkin ”jääviksi” kirjoittamaan, ohjaan arvion kirjoittamisen toiselle kriitikolle. Siihen onneksi Helsingin Sanomissa on mahdollisuus. Moniäänisyys toteutuu.

Kaisa Kurikka: Jokaista kritiikkiä kirjoittaessaan tiedostaa eettisen vastuunsa niin tekijöitä kuin laajempaa kritiikki-instituutiota kohtaan. Itselläni on kokemusta ainoastaan sellaisesta käytännöstä, jossa minulle tarjotaan kritikoitavat jutut eli itse en ole valitsemassa arvioitavia teoksia. Pyrin kyllä ehdottamaan esityksiä kritikoitavaksi. Kirjoittaessani pyrin huomioimaan tekijöiden monenlaisia lähtökohtia ja tuomaan niitä esiin; heidän edustamansa ”tyyli”, ammatissa toimimisen pituus jne. vaikuttavat tapaani katsoa.

KUVAILU, TULKINTA, ARVOTTAMINEN – HAVAINNOIMISEN TAIDOSTA JA KRITIIKIN KIELESTÄ

Jussi Tossavainen: Monesti tuntuu siltä, että on joutunut/saanut luomaan uudiskieltä yrittäessään kielellistää abstraktioita. Se on haastavaa, mutta samalla erittäin antavaa. Palautetta kritiikeistä saa harvoin, mutta silloin kokee onnistuneensa, kun saa kuulla jonkun lukijan kokeneen kuin itsekin olleen esityksessä lukiessaan kritiikkiä. Joskus tuntuu siltä, että kritiikki on itse kuin taideteoksen luomista – uuden taideteoksen tekemistä toisen pohjalta. Taidehaaskalla olemista, jos rumemmin sanotaan.

Kaisa Kurikka: Tämä Beardsleyn kolmijako (kritiikki kuvailee, tulkitsee, ja arvottaa teosta) toimii näkemykseni mukaisesti nykytilanteessa ja esteettisessä maastossa lähinnä kirjoituksen rakenteen mahdollisena työkaluna eikä paljon muuna, sillä sen implikoima ”modernistinen estetiikka” ei mielestäni riitä nykyiseen tilanteeseen esimerkiksi siksikään, että se sivuuttaa kontekstin ja johtaa tanssiteoksen jähmettämiseen tarkkailun alaiseksi objektiksi. Varmasti teos vaikuttaa siihen, miten sitä kielellistää ja minkälaisella tyylillä kirjoittaa, miten affektit näkyvät tekstissä.

Sara Nyberg: Luonnollisesti, nähty teos vaikuttaa siitä kirjoitettuun arvioon. Kun kriitikko kirjoittaa teoksesta, on hyvä pitää mahdolliset lukijat mielessä. Ne, jotka eivät ole nähneet teosta, haluavat lukea teoksen tyylistä, saada jonkinlaista mielikuvaa esityksestä. Teoksen nähneet taas saattavat haluta verrata omia ajatuksiaan kriitikon ajatuksiin. Kolmanneksi teoksen tekijät taas haluavat lukea, onko heidän sanomansa mennyt perille. Usein kritiikin tulee olla valmis esitystä seuraavana aamupäivänä. Mikäli teos on tehnyt minuun vaikutuksen, se näkyy tekstissä ja ehkä jopa tyylissä.

Maria Säkö: Arvottavuus kuuluu kritiikkiin, mutta se voi olla monenlaista, eikä se ole kuitenkaan kritiikin tärkein tehtävä. Yritän hakea kieltä ja ilmaisuja, jotka vastaavat juuri sitä teosta josta kirjoitan. Yritän säilyttää yllätyksellisyyden, yritän hakea kokonaiskuvaa ja samalla muistaa yksityiskohtia.

TANSSITAITEEN KAANONEISTA JA NIIDEN TARPEELLISUUDESTA

Jussi Tossavainen: Taidekaanonit voidaan oikeastaan määritellä vasta aikojen kuluttua. Nähdäkseni suomalaisen(kin) nykytanssin historia on vielä niin lyhyt, että kaanonia ei voi tehdä, jos edes sellaisen tekeminen on mielekästäkään. Tietysti on noussut tekijöitä, joiden teokset selvästi nousevat mieleenpainuviksi ja vaikuttaviksi, kuten juuri Tero Saarinen. Tai Kenneth Kvarnström, Susanna Leinonen, Jenni Kivelä ja useat muut.

Kaisa Kurikka: Kaanonit ovat keinotekoisia järjestelmiä, ja niiden rakentamiskriteerit ovat moninaisia ja muuttuvia – tieten tahtoen en tahdo osallistua kaanonin rakentamiseen (vaikka väistämättä kriitikkona minut siihen toimeen valjastetaan)!

TANSSIKRITIIKKI KULTTUURIKRITIIKKINÄ

Kaisa Kurikka: Tanssikritiikki on osa kulttuurikritiikkiä, ja juuri kontekstualisoinnin kautta tanssia voi tarkastella kytköksissä laajempaan taiteen ilmastoon, maailmallisuuteen ja estetiiikan muutoksiin. Esseemäiset kritiikit – ja PITKÄT! – mahdollistaisivat tanssin linkittämisen laajaan yhteytyyn, mutta päivälehdissä tämä ei ole mahdollista siksikään, että jutut pitää kirjoittaa niin nopeasti.

Maria Säkö: Erityisesti kiinnostaa se, miten taide pystyy luomaan vastavoiman nykyiselle käsityksellemme maailmasta. Tanssitaide ei saisi olla liian heikkoa ja annettuihin oloihin alistunutta ajattelultaan. Taiteellisten prosessien seuraaminen on tärkeää, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää olisi yrittää artikuloida rohkeammin sitä, mitä merkitystä tanssilla on tässä maailmantilanteessa, yhteiskunnassa, juuri nyt. Prosessin avaaminen voi toki kertoa paljon teoksen suhteesta maailmaan ja siksi kriitikoiden pitäisi tuntea prosessejakin, jotta he voisivat ottaa niihin kantaa. Suurimmat ongelmat ovat ajan- ja rahanpuutteen lisäksi liiallinen lokeroituminen ja se, ettei monitaiteellisuudesta uskalleta kirjoittaa. Kenties liian usein esityksiin suhtaudutaan ikään kuin ne olisivat tuotteita – tai sitten, jos esitys on tuote, niin sen tuotemaisuutta ei kommentoida mitenkään, vaan otetaan se itsestäänselvyytenä.

Materiaalin kokosi Maija Karhunen.