Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


05.06.2013   |   Maija Karhunen

Kirjoituksia Amsterdamista 4 / 4

Maija Karhunen oli Amsterdamin SNDO:ssa vierailevana opiskelijana syksyllä 2011. Hän kirjoitti tuolloin myös muutamia kirjoituksia Liikekieleen. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Osallistuttuani SNDO:n pääsykokeisiin keväällä 2011 minut otettiin sisään vierailevana opiskelijana. Ja siitä alkoikin tähänastisen elämäni suurin soppa! Alkuaika oli kuitenkin hurmiollista ja ihanaa. Ideoita ja sielunveljeyksiä ja -sisaruuksia syntyi ja jäi itämään. Niin kauan kun kaikki sujui hyvin, opin paljon. Ennen kaikkea opin asennetta ja sitoutumista: kuinka tärkeää on olla vahva ja seistä taiteen ja omien tekeleittensä takana, että taide on kaikkein tärkeintä, että on oltava ehdoton ja annettava enemmän kuin kaikkensa.

Kokonaisuutena kokemukseni koulussa oli kuitenkin ristiriitainen ja päättyi melko ikävästi konfliktiin koulun kanssa. Pääsykokeiden jälkeen minulle kerrottiin tulleeni valituksi vierailevana opiskelijana, aluksi puoleksi vuodeksi. Koska liikun pyörätuolilla, koulun olisi katsottava ensin, kuinka kaikki sujuu esimerkiksi rakennuksen esteettömyyden osalta. Mahdollisesti tämän jälkeen voisin olla koulussa pitempään. Sain kehotuksen tehdä hommia jatkon eteen, ja näin teinkin hiki hatussa, stressaantuneena ja lopulta täysin uupuneena. Oltuani koulussa puolen vuoden ajan kävi ilmi, ettei jäämisen mahdollisuuksia koskaan ollutkaan ja on vain tapahtunut kommunikaatiokatkos minun, koulun johdon ja välikätenä toimineen opettajan välillä. Tiedon kulun ongelmat olivat varmasti myös osittain omaa sokeuttani tilanteelle – halusin kouluun jäämistä niin paljon, että kieltäydyin näkemästä tosiasioita enkä alitajuisesti uskaltanut kysyä asioista suoraan, kun palaneen käryä oli jo ilmassa.

Yhdeksi syyksi tilanteelle kuitenkin mainittiin, että byrokratian tasolla koulu ei kykenisi käsittelemään pyörätuolilla liikkuvan opiskelijan olemassa oloa instituution sisällä. Käytössä olevien arviointikriteerien mukaan pyörätuolilla liikkuva opiskelija reputtaisi liiketunnit systemaattisesti. Vallalla oli siis edelleen ehkäpä hyvin rajallinen käsitys tanssista ja tanssivasta kehosta, liikkeen omaksumisesta ja oppimisen tavasta. Puolen vuoden ajan kuitenkin osallistuin liiketunneille, sekä tekniikkatunneille että liike-eksploraatiotunneille. Opettajien mukaan kaikki sujui hyvin. Osallistumiseni tapahtui sekä liikesarjoja kopioiden, omia versioitani kehitellen, sekä havainnoiden. Miksi näitä erilaisia tunnille osallistumisen tapoja ei olisi mahdollista arvioida? Voisiko myös liikkeen havainnointi olla relevantti oppimisen tapa? Voiko jo tietyn liiketekniikan havainnoiminen tuottaa oppimisen kokemuksia ja tietoa jonkin liiketekniikan olemuksesta, vaikkei sitä omaksuisi fyysisesti? Muutamat opettajat ja opiskelutoverini pohtivat syitä sekavalle tilanteelleni ja miettivät, oliko koulu siis sittenkään valmis ottamaan opiskelijaksi liikuntavammaista henkilöä, ja epävarmuus heijastui vaikeuksiksi määritellä tilannettani koulussa. Ehkäpä liikuntavammaiseen henkilöön ei voi ”valmistautua”, mutta voi olla pyrkiä tietoisuuteen ja avoimuuteen, ja olla valmis pelottomasti keskustelemaan ja pohtimaan erilaisia ratkaisuja, kun se on tarpeen.

Byrokratian joustamattomuuden lisäksi kiperämpi ongelma olivat kuitenkin joustamattomat asenteet, jotka tulivat esiin hyvinkin hienovaraisesti. Oli esimerkiksi oletuksia, että toivoisin opettajien antavan minulle palautetta jotenkin hellävaraisemmin kuin muille. Onneksi opettajat eivät olleet kokeneet asiaa näin. Eräässä tehtävässä oli esimerkiksi poimittava kadulta jokin löytöesine, ja käytettävä sitä materiaalina. Ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi näytti muodostuvan, kuinka voisin poimia esineen kadulta. Olen kuitenkin tottunut tällaiseen, ja olen usein antanut tämänkaltaisten huomioiden mennä ohi niihin sen kummemmin tarttumatta. Olen ajatellut, ehkä naiivistikin, että keskittymällä omaan tekemiseeni muiden mahdolliset ennakkoluulot hälvenevät. Myös vammaisuuteen liittyvä identiteettini ei ole ollut kovin voimakas. Varmasti monissa tilanteissa aiemmassa elämässä olisi kuitenkin ollut syytä reagoida syrjiviin sanoihin ja tilanteisiin ääneen, mutta usein en ole uskaltanut näin tehdä. Olen pelännyt leimautumista valittavaksi vammaiseksi, ja pelännyt näkeväni syrjintää myös siellä, missä sitä ei ole. Siksi tämänkin tekstin kirjoittaminen tuntuu nyt melko hurjalta. Oloni oli myös melkoisen skitsofreeninen, kun väärinymmärryksien tullessa esiin ja reagoidessani tähän alkoi koulun johto syyttää minua opportunismista. Heidän mukaansa olin mielessäni suunnitellut sopivan strategian, päättänyt pelata manipuloivaa peliä ja pirullisen suunnitelmani avulla hankkia itselleni paikan koulun opiskelijana vetoamalla vammaisuuteeni itselleni sopivalla hetkellä.

Koulun kanssa käymäni keskustelut olivat melko absurdeja tilanteita. Rakennuksen esteettömyydestä jaksettiin puhua väsymiseen asti. Sanottiin, ettei oppilaitos harjoita hyväntekeväisyyttä. Samaan hengenvetoon kuitenkin todettiin, että kritisoidessani koulun toimintaa olen kiittämätön, ja että minun tulisi vain osoittaa kiitollisuutta minulle annetusta ajasta koulussa. Myös esimerkiksi Umayya Abu-Hannan suomalaisen yhteiskunnan kritisoimista arvosteltiin vetoamalla siihen, että Abu-Hanna on saanut suomalaiselta hyvinvointivaltiolta niin paljon, ettei hänen olisi ollut syytä puhua epäkohdista kriittisesti.

Kysymykset erilaisuuden ja toiseuden hyväksymisestä ovat emotionaalisia – kukaan tuskin tahallaan haluaa toimia syrjivästi tai ennakkoluuloisesti. Tästä lienee näissäkin reaktioissa ollut kyse. Hämmennystä ja epäluuloa kohtasin SNDO:ssa – joillekin opettajille oli vaikeaa käsittää, miksi kukaan pyörätuolia käyttävä henkilö haluaisi edes suuntautua tanssin alalle. Miksi haluaisin edes asettaa itseni siihen tilanteeseen, että joudun pohtimaan niitä kysymyksiä, joita se herättää. Vastuun omasta hämmennyksestään jonkin sellaisen edessä, jota eivät olleet aiemmin kohdanneet, nämä taiteilijaopettajat sälyttivät ennen kaikkea minun harteilleni. SNDO on oppilaitoksena edistyksellinen esimerkiksi sukupuoleen ja erilaisiin sukupuoli-identiteetteihin liittyvissä kysymyksissä. Myös ei-eurooppalaisista kulttuuritaustoista tulevien opiskelijoiden kohtaamista haasteista puhuttiin. Tosin minun eksoottisuuteni sanottiin olevan samankaltaista, kuin opiskelijalla, joka on kotoisin Kiinasta. Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, etten ole aivan päästäni vialla, kun tunnen olevani erilaisten ennakkoluulojen ja projisointien kohde.

SNDO:n kokemusten jälkeen en ollut hetkeen varma siitä, onko pyörätuolia käyttävän henkilön mahdollista opiskella tanssia korkeakoulutasolla. Varmasti näin on jo tapahtunut eri oppilaitoksissa, tosin ne ovat saattaneet edustaa erilaista tanssikulttuuria kuin esimerkiksi SNDO. Nyt olen kuitenkin päässyt jonkinlaisen askeleen eteenpäin näistä pohdinnoista ja todennut, että kokemukseni SNDO:ssa olivat ehkäpä vain yksittäistapaus. Tänä syksynä olen aloittanut opiskelut Berliinissä Hochschulübergreifendes Zentrum Tanz Berlinissä (HZT), joka on arvoiltaan erilainen ja tavoittelee instituutiona erilaisia asioita kuin SNDO. Ehkäpä tästä syystä opiskeluni on sujunut hyvin.

Joten tanssi jatkuu, olin sitten onnekas tai en, etuoikeutettu tai en, joutuessani pohtimaan näitä kysymyksiä – voidessani istua berliiniläisessä trendikahvilassa Macbookini äärellä pohtimassa vammaista kehoa esteettisenä ilmiönä, kun jonkun toisen vammaisen henkilön todellisuutta on odottaa asuinlaitoksensa seuraavaa ruoka-aikaa voimatta itse valita, mitä haluaa syödä ja mihin aikaan.

Maija Karhunen