Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


17.06.2007   |   Olli Ahlroos

STAU (Anouk van Dijk) Kuopio tanssii ja soi, 16.6.

Olli Ahlroos: Ruuhkaa esteettisen ja poliittisen risteyksessä. STAU osoitti, että taiteella on mahdollisuus tehdä enemmän politiikkaa ja luoda enemmän yhteisöllisyyttä kuin nykyaikaisella edustuksellisen demokratian päivänpoliittisella pyrkyryydellä ja vaalilupauksilla konsanaan.

Karoliina Yli-Honko: Vapaaehtoisessa vankilassa? Käsiohjelman lupaus ”katsojat tempaistaan konkreettisesti nykytanssin maailman ytimeen heitä kuitenkaan hämmentämättä” luo turvallisuuden tunnetta. Teoksen jälkeen jään ihmettelemään tätä lausahdusta, sillä en itse ole kokenut mitään esitystä ajoittain niin hämmentäväksi kuin tätä.


STAU

Konsepti ja koreografia: Anouk van Dijk
Tanssijat: Nina Wollny, Birgit Gunzl, Philipp Fricke, Angela Müller
Musiikki: Robert van Heumen
Valosuunnittelu: Isabel Nielen, Koen van Oosterhout, Anouk van Dijk
Dramaturgia: Jerry Remkes

Musiikkikeskuksen kamarimusiikkisali, Kuopio, 16.6.2007


Ruuhkaa esteettisen ja poliittisen risteyksessä

STAU (liikenneruuhka, tukos) alkoi kuten perinteinen näyttämöteos alkaa. Katsojat ohjattiin sisään katsomoon, esiintyjät katsojien silmien alle ja menoksi. ”Näyttämö” oli kuitenkin vain muutaman neliömetrin kokoinen. Pieni katsomo reunusti sitä kaikilta sivuilta siten, että katsojien selkien taakse jäi suurin osa salin tilasta. Katsomorakennelmien keskelle jäänyt pieni tila ja siinä tapahtunut todella intiimi ja intensiivinen duetto tuli todella lähelle katsojaa ja lopulta kosketti katsojia myös kirjaimellisesti. Tanssijat koskettivat katsojia koko ajan estottomammin ja jopa ryömivät heidän penkkiensä ja haarojensa alla.

Jo tässä vaiheessa oltiin näyttämötaidetta raastavan ongelman kimpussa. Katsomon ja näyttämön välinen katkos oli ylitetty todella oivaltavalla tavalla. Toisaalta tanssijoiden läheisyys, heidän kosketuksensa, mutta myös tanssijoiden oleskelu katsojien selkien takana loivat katsojalle todella hengästyttävän ja hetkessä ja paikassa läsnä olevan kokemuksen.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkusoittoa, kaikessa suhteessa. Juuri kun katsoja alkoi tuntea itsensä liian kotoisaksi tässä uudessa ja oudossa katsomotilanteessa salin ovet avautuivat ja musiikkikeskuksen roudariarmeija asteli jonossa saliin ja alkoi purkaa katsomoa kirjaimellisesti katsojien takamusten alta. Hetkessä viimeinenkin katsojaa suojannut näennäinen turva-aita oli purettu ja katsoja huomasi olevansa keskellä teosta ja oleellinen osa sitä.

Tanssijat liikkuivat nyt salissa yleisön seassa, koskettivat heitä ja tanssivat kirjaimellisesti kiinni yleisössä. Ruuhkan tuntu syntyi tanssijoiden jatkuvasti suihkiessa eripuolille salia yleisön joukossa ja katsojien velloessa perässä yrittäen löytää tungoksessa paikkaa, josta näkisi mitä milloinkin ja missäkin tapahtui. Samaan aikaan osa yritti hämmentyneenä linnoittautua seinustoille, etteivät vain joutuisi katseiden ja tanssijoiden koskettelun kohteeksi. Onneksi kaikki saivat osansa.

Taiteen eläessä voimattomana instituutioidensa kautta taiteen ja elämän välinen kuilu on todellinen ongelma. Poliittinen tai muuten kriittinen taide jää sekin helposti tämän kuilun reunalle, pääsemättä siitä yli. Tällöin poliittisesti kriittinen, autenttista yhteisöllisyyttä peräänkuuluttava ”sanoma” jää helposti pelkäksi representaatioksi, kuvaksi, joka on näkyvillä mutta joka ei pääse vaikuttamaan sinne minne se on näennäisesti suunnattu.

STAU sitä vastoin on pieni, todella autenttinen, poliittis-yhteisöllinen teko. Anouk van Dijk ei ehkä ole ensimmäisenä keksinyt puuttua tähän ongelmaan näin nerokkaan yksinkertaisella tavalla, mutta hän todella onnistui siinä. Hän on ennakkoluulottomalla tavalla nähnyt näyttämö- tai esitystaiteen potentiaalin uudistaa instituutioiden elottomaksi talloman käsityksemme taiteesta ja sen todellisista mahdollisuuksista vaikuttaa ihmisten elämään. Tämä pieni teko oli luoda voimakas yhteisöllisyyden kokemus, jossa esiintyjä ei toitottanut jotain representatiivista sanomaa näyttämötaideinstituution normiston luoman kuilun takaa, vaan sitä vastoin tämä teko oli merkityksellinen, koska se purki taiteen keinoin ja konkreettisesti tämän kuilun esiintyjän ja katsojan väliltä. Kokemus oli yhteinen, yhteisöllinen ja tasa-arvoinen. STAU osoitti, että taiteella on mahdollisuus tehdä enemmän politiikkaa ja luoda enemmän yhteisöllisyyttä kuin nykyaikaisella edustuksellisen demokratian päivänpoliittisella pyrkyryydellä ja vaalilupauksilla konsanaan.
Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.


 

Vapaaehtoisessa vankilassa?

Anouk van Dijk sekoittaa pakan kunnolla sekaisin vuorovaikutteisessa teoksessaSTAU. Ensin läheiseltä ja lämpimältä vaikuttava teos muuttuu radikaalisti vallitsevaksi hämmennyksen ja epävarmuuden tilaksi, johon yleisö tahtomattaan saatetaan. Läheisyys muuttuu kylmyydeksi ja jopa väkivallaksi. Joillekin kokemus voi olla miellyttävä, mutta toisille painajaista.

Vastaanotto on intiimi ja luottamusta herättävä, kun van Dijk toivottaa kaikki tervetulleiksi rennon epämuodollisesti ja esittelee tanssijat. Yleisö on asettautunut istumaan pientä lattiatilaa neljältä sivulta rajaavaan muutaman penkkirivin katsomoon. Käsiohjelman lupaus ”katsojat tempaistaan konkreettisesti nykytanssin maailman ytimeen heitä kuitenkaan hämmentämättä” luo turvallisuuden tunnetta. Teoksen jälkeen jään ihmettelemään tätä lausahdusta, sillä en itse ole kokenut mitään esitystä ajoittain niin hämmentäväksi kuin tätä.

Liike kumpuaa impulsseista, jotka lähtevät lantiosta tai keskivartalosta liikkeelle aaltoillen läpi kehon. Impulssit jatkavat kulkuaan tanssijasta toiseen. Aluksi heitä on van kaksi. Läheisyyden tunnetta luodaan mukavasti ensin tanssijoiden välillä, ja sitten laajentuen kohti yleisöä. Nämä tanssijat eivät voi olla objekteja, vain osa taideteoksen materiaalia, sillä kokemus on kaikkien kesken jaettua fyysisestä lähellä olosta johtuen. Lihallisuus on väistämättömästi kaikkien kosketeltavissa, kun hikinen ja lämmintä ilmaa huohottava tanssija on aivan vieressä. Itse koin tämän tyypisen läsnäolon miellyttävänä ja rauhoittavana, mutta voin kuvitella, että kaikkia tämä ihastuta. On ihmisiä, joille vieraan kosketus on epämiellyttävä ja ehkä loukkaavakin kokemus.

Esityksen käännekohta aiheutti kollektiivisen hämmennyksen: Mitä nyt tehdään, miten pitäisi olla? Mihin katsoa? Mihin mennä? Ihmiset katselivat ympärilleen ja kääntyilivät sinne tänne yrittäen järkeillä tilannetta. Yhtäkkiä yleisöstä oli tullut osa teosta. Siinä me olimme, tahtomattamme asetettuna tilanteeseen, joka voisi ehkä muistuttaa muistin menetystä tai kuvitteellista ufo-kaappausta. Tämä sekavuuden tila jatkui liian pitkään ja siinä oli paljon riskielementtejä. Välillä valot oli iskeviä ja musiikki hakkaavaa ja väkivaltaista, mikä löi sirpaleiksi alun osiossa luodun luottamuksen.

Ilahduttavaa oli koreografin läsnäolo tarkkailijan roolissa sekä teoksen alkupuolella saatu kontakti tanssijoihin. Ehkä en pitänyt teoksen muutoksesta siksi, että alku antoi odottaa jonkinlaista turvallista ja terapoivaa kokonaisuutta. Idea oli kuitenkin ajatuksia herättävä ja kokemus takuulla unohtumaton. Liikekieli ja tanssijoiden läsnäolo olivat innostavia puolia teoksessa. Voi olla, että teoksen kokonaismerkitys paljastuu minulle vasta myöhemmin.

Karoliina Yli-Honko
Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).