Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


15.06.2007   |   Karoliina Korpilahti

Compañia Kaari Martin & Compañia Manuel Liñan (Kaari Martin ja Manuel Liñan), Kuopio tanssii ja soi,

Olli Ahlroos: Paellaa ja muikkukukkoa. Manuel Liñan näytti mitä flamenco voi olla. Rytmin, iskujen ja liikkeiden tarkkuus oli ällistyttävää. Kaari Martinin ryhmä puolestaan synnytti hiukan ristiriitaisempia tuntoja.

Karoliina Yli-Honko: Hämmästyttävää, hengästyttävää flamencoa. Virtuoosimainen nuori tähti Manuel Liñan ryhmineen osoitti hienosti, miten flamencoa voi uudistaa taiteenlajina. Suomalaisen nykyflamencon edelläkävijän Kaari Martinin teos Cuéntame lluvia (Kerro minulle sade) jäi tässä yhteydessä vain väliaika-tyyliseksi täytekappaleeksi. (Päivitys 16.6.07)


Compañia Kaari Martin & Compañia Manuel Liñan:

Voz en grito seguirilla
Koreografia ja tanssi: Manuel Liñan
Kitara: Arcadio Marin, Antonia Jiménez
Laulu: Leo Triviño
Palmas: Ana Romero, La Tacha
Perkussiot: Karo Sampela
Valot: David Pérez

Cuéntame lluvia
Koreografia: Kaari Martin
Musiikki: Roni Martin
Flamencolaulu osuudet: Rafael Jiménez ”Falo”
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaari ja Roni Martin
Maalaukset: Richard Kautto
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Puvustus: Karoliina Koiso-Kanttila
Tanssi: Beata Alving, Katja Lundén, Kaari Martin
Muusikot: Arcadio Marin, Ramon Maronier, Kaari Martin, Roni Martin, Henrik Perelló, Rauli Rantanen, Karo Sampela, Pablo Suaréz

Madame soledad
Koreografia ja tanssi: Manuel Liñan
Musiikki: Arcadio Marin, Antonia Jiménez
Säkeistöjen sovitus: El Falo
Teksti: Fernando Calleja, Elisa Aguilar

Musiikkikeskus, Kuopio
14.6.2007


Paellaa ja muikkukukkoa

Manuel Liñan näytti mitä flamenco voi olla. Rytmin, iskujen ja liikkeiden tarkkuus oli ällistyttävää. Jokainen liike ja isku osuivat lihassäikeelleen siihen mihin sen pitikin. Mistä minä sen tiedän? Manuel Liñan näytti minulle (ja kaikille muillekin Musiikkikeskuksessa paikalla olleille).

Visuaalisesti Liñan teokset olivat koruttomia, jolloin kaikki havainnot kohdistuivat Manuel Liñan ryhmän saumattomaan toimintaan ehdottomana kruununaan Liñan itse. Tuntui kuin kaikki ryhmän muusikotkin olisivat tanssineet ja näin muodostaneet yhden liikkeiden ja äänien orga(ni)smin, vaikka he vain istuivat ja soittivat tai vain paukuttivat käsiään yhteen, niin osallistuvaa ja tarkkaakin tarkempaa oli heidän musisointinsa. Sekunniksikaan ei ryhmän jäsenten katse irronnut Liñan jaloista koko teoksen aikana!

Teosten rytmi noudatteli jaksoja, joissa hidasta, hiljaista, melkeinpä rytmittömänä vellovaa ja surullista osaa seurasi aina kiivaampi, tulisempi, raivoisampi ja rytmiä kengin ja käsin alleviivaavasti vahvistava osa. Näin teokseen luotiin ikään kuin toisen kertaluvun rytmi, joka käytti hyväkseen ja samalla vahvisti varsinaista liikkeiden aiheuttamaa rytmin paukutusta. Lopputulos oli loisteliaan hypnotisoiva.

Kiivaan ja tulisen rytmin suorastaan haistoi samalla kun se levisi rankaa pitkin koko kehoon. Samoin hitaampien osuuksien itkevä laulu ja hidastetut liikkeet porautuivat suoraan kalloon ja rintaan. Koskaan ei verkkaisempi osa tuntunut liian pitkältä, hitaalta, surulliselta tai hiljaiselta, eivätkä päinvastoin kiivaat osuudet tuntuneet kertaakaan liiallisilta missään suhteessa. Osat ikään kuin lunastivat peräkkäin toisensa ja vaativat toisiaan.

Kaari Martinin ryhmä puolestaan synnytti hiukan ristiriitaisempia tuntoja. Siinä missä Liñan ryhmän rytmi onnistui iskuissaan yli-inhimillisellä tarkkuudella, ei Martinin ryhmä osunut milloinkaan kuin ”tarpeeksi lähelle”. Samaa voi sanoa liikkeiden tarkkuudesta, tasapainosta ja yleisestä hengen tulisesta nostatuksesta. Tämä ei ole välttämättä sinänsä vielä vastaväite onnistuneelle teokselle, mutta teos oli tälle määrälle keskinkertaisuutta aivan liian pitkä!

Teoksessa luetettiin vielä liiaksi valoihin ja pukuvaihtoihin. Ja mitä virkaa oli takaseinälle heijastetuista kuvataiteesta muuta kuin olla irrallisena koristeena? Kaiken kaikkiaan juuri koristuksien ja tyhjänpäiväisen kikkailun määrä verrattuna flamencon kovaan ytimeen ja sen sisällön hallintaan oli tuhoisa Martinien Cuéntame lluvia teoksessa. Kuin olisi yrittänyt muikkukukosta tehdä paellaa!

Roni Martinin musiikki oli täysin ponnetonta ja se sai jopa Liñan teoksessa loistaneen laulajan Leo Triviñon kuulostamaan aseettomalta. Liñan teoksessa havaitsemani rytmien moninkerta loisti poissaolollaan. Tämä teki kokonaisvaikutelmasta entistä latteamman. Musiikissa oli toki hetkensä ja oivalluksensa, mutta paikoitellen se ei ollut suomalaista tusinaiskelmää kummempaa. Jopa taputustekniikka jäi häiritsevästi jälkeen Liñan taustataputtajien ja -tömistelijöiden tekniikalle. Lopulta Roni Martinin scat-osuudet olivat jo aivan lapsellisia ja saivat allekirjoittaneen toivomaan nopeaa loppua illalle.

Mikä sitten voisi selittää Martinien suosion ja jopa kilpailumenestyksen maineikkaassa espanjalaisessa flamenco-koreografiakilpailussa? Uskoisin, että tuomaristoon on vedonnut Martinien eksoottinen ”kyky” ja taipumus rikkoa flamencon perinteinen muoto- ja rytmikieli. Tämä on käsittääkseni ryhmän ainoa ansio. Kaikessa muussa Martinien ryhmä oli kuin kalpea varjo Liñan ryhmästä.Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.

olli.ahlroos(at)liikekieli.com

Kuva: Johannes Romppanen

Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.


Hämmästyttävää, hengästyttävää flamencoa

Virtuoosimainen nuori tähti Manuel Liñan ryhmineen osoitti hienosti, miten flamencoa voi uudistaa taiteenlajina. Kaikesta kukkoilusta ja machoilusta vapaat esitykset Voz en Grito ja Madame Soledad saivat sydämeni hakkaamaan läkähdyttävästi, upeaa! Valitettavasti suomalaisen nykyflamencon edelläkävijän Kaari Martinin teos Cuéntame lluvia (Kerro minulle sade) jäi tässä yhteydessä vain väliaika-tyyliseksi täytekappaleeksi, joka ei päässyt oikeuksiinsa. Illasta jäikin ihmetyttämään eniten se, miksi nämä kaksi flamencoesiintyjää oli pitänyt ympätä samaan kokonaisuuteen.

Compañia Manuel Liñan oli saanut suomalaisvahvistuksen perkussionisti Karo Sampelasta, joka sai kunnian aloittaa seguirilla-teoksen Voz en grito kaksin Liñanin kanssa. Aloitus oli herkän vivahteikas vuoropuhelu tanssin ja rummutuksen kesken ja loi intiimin tunnelman heti kärkeen. Alun tunnelman latisti hieman se, että odottamani Rafael Jiménez, El Falo ei laulanutkaan koko esityksessä. Bändin kakkoslaulaja Leo Triviño ei vakuuttanut osana esityksen intiimiä prologia ilman säestystä, mutta pettymys laantui Liñanin päästeessä vauhtiin.

Liñan on positiivisessa mielessä uskomattoman feminiininen tanssija verrattuna muihin näkemiini miesflamencotanssijoihin. Hänen liikelaatunsa on pehmeää ja elastista, mutta samalla voimakasta. Lisäksi hän käyttää paljon ranteiden pyörityksissä mukana sormien eriteltyjä liikkeitä, joita miestanssijat eivät perinteisesti käytä. Liñanin voimakkuus ei tule siitä, että hän takoisi lattiaa täysillä ja uhkuisi kaiken puhtinsa tyypillisiin macho-eleisiin. Energian laatu on huimaavaa, se on pistävää ja kaiken valtaavaa tavalla, joka antaa tilaa myös keveydelle ja ilmavuudelle. Hän ei ylitulkitse, mikä johtuu mielestäni siitä, että hän ei imeydy liikaa tanssittavan flamencolajin, esimerkiksi seguirian tai solean ylitsepursuavaan surullisuuteen ja tuskaan. Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa kritiikittömälle hehkutukselle on vielä jatkettava: ne koputukset! Liñanin jalat iskevät sarjoja tarkasti ja nyanssoidusti tempoon kuin tempoon. Hän ei hakkaa jalkoja lattiaan, vaan antaa kantojen raudoitusten laulaa. Mukana on paljon yksinkertaisia elementtejä, joita tehdään paljon perusharjoitustunneilla, mutta ne tehdään joko hyvin nopeasti kiihtyvinä tai tyylitellen.

Koko Liñanin ryhmä toimii yhdessä tukien päätähteään ja luoden tunnelmaa. Tanssia siivittävätkin jatkuvat kannustushuudot ja taputukset. Viimeisenä nähdyssä soleá-lajin Madame Soledadissa runoteksti toimii Liñanin tanssikumppanina. Tässä, kuten Voz en Gritossakin hengästytetään katsoja nostamalla tempoa toistamiseen niin, että nousua ei seuraakaan lasku vaan uusi nousu. Vaikka tanssija pitäisikin tauon maksimiin kiihdytetyn osion jälkeen taukoa ja laskua ei tule musiikissa, kuten yleensä flamencossa on tapana. Soleássa on nähtävissä jopa häivähdys vaikutusta stepistä ja lopun ”torerot” – härkätaistelijaeleet Liñan tekee jälleen ilman machoilua ja ylitulkintaa elegantisti. Mahtavaa, puhtaan kiteytynyttä taideflamencoa, joka väristi koko kehoa kunnolla.

Kerro minulle sade on alati elävä teos. Nyt voin sen kaksi kertaa nähneenä yhtyä muiden sen useamman kerran nähneiden joukkoon ja todeta: aivan erilainen kuin viimeksi. Aleksanterin teatterissa Helsingissä viime syksynä nähdyssä versiossa lavaa hallitsi sirkusmainen miljöö. Tämä sopi teokseen mielestäni hyvin, sillä se korosti yhteyksiä flamencon juuriin ja tapaa, jolla perinteellä (ja sen kustannuksellakin) teoksessa leikitään.

Kuopion musiikkikeskuksen suurella lavalla esitys oli riisuttu kaikesta lavastuksesta lukuunottamatta Jukka Huitilan luomia projisointeja Richard Kauton maalauksista. Pelkistetty lavakuva teki teoksesta liian totisen oloisen, sillä kaikki ironia ja leikittely ei välttämättä välity flamencoa tuntemattomalle katsojalle niin selvästi. Esimerkiksi Katja Lundenin hauska bata de collata –laahushamesoolo hurmasi etenkin epä-elegantin ja elegantin yhdistelmällä. Hän tanssi usein hartiat lysyssä, ja laahushameen paino sai tuntua kunnolla. Tuntui siltä, että hame oli raskas kivikuorma, jota pitää potkia pois tieltä päästäkseen eteenpäin, mutta silti silti se on olemassa vaikka kuinka riuhtoisi. Koin tämän soolon symbolisena ilmauksena flamencon perinteen mukanaan tuomasta raskaudesta ja kahlitsevuudesta, jota pitää samalla kunnioittaa ja rikkoa.

Kaari Martin on puolestaan herkkä ja ainutlaatuinen tulkitsija. Verrattuna edelliseen katsomiskertaani teoksesta oli myös karsittu puvustusta ja se toi aavistuksen yksitoikkoisuutta mukaan. Vaikutelmaa lisäsi vielä se, että teos tuntui tässä yhteydessä pitkältä katsoa. Esitysten väliset vaihdot oli toteutettu hauskasti liukuen teoksesta toiseen, mutta muuten en näe mitään hyvää Martinin koreografian saamassa esityspaikassa. Puhtaan ja kiteytyneen ilmaisun virtuoosin rinnalla suomalaisten uusi tyyli ei näyttänytkään enää niin innovatiiviselta kuin viimeksi. Lisäksi tahattomat horjumiset tasapainokohdissa eivät tehneet hyvää vaikutelmaa. Roni Martinin musiikki ilahduttaa aina, jazzin svengi ja yllättävät elementit toimivat soljuvasti osana flamencoa.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on Liikekieli.comin tanssitoimittaja sekä estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).