Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


22.04.2013   |   Veera Lamberg

Writing Movement Tampereella: Tanssikirjoittamisen tulevaisuus puhutti

Writing Movement -hankkeen toisen keskustelutilaisuuden aiheena Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla oli tanssikirjoittamisen tulevaisuus. Mitä tanssikenttä odottaa tanssista kirjoittamiselta? Miksi, kenelle ja missä tanssikirjoittaminen elää tulevaisuudessa?

Tilaisuuden alustivat tanssija-koreografi Samuli Roininen ja esittävän taiteen ammattilainen, tanssikirjoittaja Jenni Sainio. Heidän lisäkseen paneeliin osallistuivat tanssitaiteilija-tutkija Maija Ikonen, tutkija Jaana Parviainen sekä keskustelun loppuosaan myös Aamulehden tanssikriitikko Merja Koskiniemi.

 

Alustukset avasivat taiteilijan ja kirjoittajan näkökulmaa

Samuli Roininen toi alustuksessaan esille tanssityöläisen näkökulman tanssista kirjoittamiseen. Hän aloitti viittaamalla Yle Uutisten julkaisemaan artikkeliin, jossa tutkija Markku T. Hyypän mukaan kulttuuri tutkitusti pidentää ikää. Samaan hengenvetoon Roininen totesi tanssikirjoittamista kyllä tarvittavan, mutta tarvitaanko tanssikritiikkiä? Hänen mielestään ei, ei sellaisenaan mitä kritiikki tällä hetkellä on. Kirjoittamista tanssista on hänen mukaansa paljon, ja dialogia tarvitaan aina. Hän pohti sitä, että vastaanottajan tai lukijan on helppo löytää juuri kritiikki, mutta osataanko muunlaista tanssikirjoittamista etsiä? Kun kirjoittaminen yhä enenevässä määrin on mennyt verkkoon, haasteeksi on muodostunut löytää kulloinkin relevantti asia tietomassasta.

Roininen pohti myös, onko tanssityöläisellä välillä kynnys lähteä lukemaan tanssista kirjoitettua tekstiä, ja onko samaa vastustusta havaittavissa myös omasta työstä kirjoittamiseen. Ollaanko sitä usein liian väsyneitä lukemaan ja ottamaan kantaa, hän mietti.

Jotkin tanssista kirjoitetut tekstit ovat erityisesti jääneet hänen mieleensä, kuten Raisa Rauhamaan Liikekieli.comiin kirjoittama, oikeastaan tanssisosiologiaa edustava teksti tanssija Mika Backlundista (Loppuun palamisen menestystarina, julkaistu 2008). Teksti oli vienyt hänet pohtimaan sitä, kuinka kiinni omassa työssään onkaan, ja miten usein ammatin vaiheita pystyy tarkastelemaan selkeästi vasta jälkikäteen.

Blogikirjoittamiseen Roininen on henkilökohtaisesti saanut tuntumaa vuodesta 2009 alkaen, kun Tanssiteatteri MD:n Roinisen itsensä käsikirjoittaman, ohjaaman ja koreografioiman Tanssiva Muumilaakso -teoksen yhteyteen luotiin esitysblogi. Julkinen omasta työstä kirjoittaminen oli aluksi tuntunut hämmentävän paljastavalta ja herättänyt ajatuksia varsinaisen teoksen mahdollisesta latistumisesta, mutta suhde kirjoittamiseen löytyi ja tekstin tuottamiseen tuli leikkimielinenkin ote.

Alustuksensa lopussa Roininen muistutti, että on tärkeää kokea tanssintekijänä olevansa osa yhteiskuntaa laajemmin – työtä ei tehdä vakuumissa.

Toisena alustajana ollut Jenni Sainio avasi oman, henkilökohtaisenkin näkökulmansa tanssista kirjoittamiseen. Hän toimii teatterin ja nykytanssin alalla moniroolisesti, ja on aiemmin työskennellyt Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yleisötyövastaavana vuosina 2009–2011. Keskustelussa hän oli mukana kirjoittajan näkökulmasta kirjoitettuaan nykytanssista vapaana toimittajana ja kriitikkona vuodesta 2006 lähtien. Tällä hetkellä hän toimii myös Writing Movement -hankkeen toisena koordinaattorina.

Hän kertoi päätyneensä tanssista kirjoittamisen pariin kiinnostuttuaan havainnoimaan, analysoimaan ja sanallistamaan liikettä. Kasvettuaan näkövammaisten vanhempien lapsena hän kertoi harjaantuneensa jo pienestä pitäen visuaalisen havainnoijan rooliin sekä tottuneensa sanallistamaan näkemäänsä. Samoin hän mainitsi nähneensä paljon näkövammaisten liikkumista, mikä eroaa näkevien liikkumisen käytänteistä. Sainio mainitsi, että vaikka hän kirjoittaa myös teoskritiikkejä, lähtökohtaisesti häntä ei kiinnosta esitysten arviointi. Hän kokee arvioinnin parhaassa tapauksessa orgaaniseksi jatkumoksi teoksen havainnoinnin ja merkitysten muodostumisen ja välittymisen jälkeen, sekä tanssikritiikin yhtenä tämänhetkisenä foorumina liikkeen havainnoinnin sanallistamiselle, monien muiden tekstimuotojen joukossa.

Alussa hän avasi lyhyesti liikelähtöisestä taidemuodosta kirjoittamisen erityispiirteitä, tanssikirjoittajan perustyövälineitä. Näitä hänen mukaansa ovat mm. tietoisuus tilassa liikkuvan ihmiskehon ilmaisullisista mahdollisuuksista, kyky muistaa nähtyä liikejatkumoa visuaalisesti, erilaisten teosdramaturgioiden ja -rakenteiden ymmärtäminen sekä taju nykytanssin suhteesta muihin esittävän tanssin muotoihin. Tärkeää on toki tuntea niin tanssihistoriaa ja -konventioita kuin myös seurata nykyhetkeä ja alan kehitystä.

Tanssikenttä -termin osalta hän muistutti siitä, että taiteilijoiden lisäksi tanssin kentällä toimii myös tuotannon, tiedotuksen ja yleisötyön parissa työskenteleviä. Tarpeet tanssista kirjoittamiselle ovat toki osittain kaikilla samoja, mutta esimerkiksi teoksen ympärillä olevan tekstin tiedotukselliset vaatimukset eroavat taiteilijan itsensä tekstistä työstään. On eri tekstityyppejä eri tarpeisiin, ja siten tanssikentän sisäisetkin tarpeet saattavat olla keskenään erilaisia.

Sainio uskoo, että tanssista kirjoitetaan niin pitkään kuin tanssi säilyy monisyisesti ihmisyyttä ja elämän ilmiöitä kuvaavana taidemuotona. Tanssista kirjoittamisen hän uskoo pysyvän hengissä, kunhan kirjoittaminen säilyy kirjoittajalle luovana prosessina. Tanssista kirjoittamisen ympärillä toimivien eri tahojen tarpeet voivat olla hyvinkin erilaisia; esimerkiksi tanssin tekijän, paikallislehden, lehden freelance-toimittajan ja lukijan odotukset ja intentiot tanssista kirjoitettavalle tekstille eroavat toisistaan.

Erityisen kiinnostavana hän pitää tanssista kirjoittavan ihmisen motiiveja omalle työlleen, mihin liittyen hän herätteli ajatuksia kirjoittajan vallasta ja perusteluista kirjoittamiselleen.

Kuvassa paneelissa vasemmalta oikealle Veera Lamberg, Maija Ikonen, Jaana Parviainen, Samuli Roininen ja Jenni Sainio. Kuva: Anniina Kumpuniemi.

Kuvassa paneelissa vasemmalta oikealle Veera Lamberg, Maija Ikonen, Jaana Parviainen, Samuli Roininen ja Jenni Sainio. Kuva: Anniina Kumpuniemi.

 

Ruumiista, julkisuudesta ja yleisötyö tekstin voiman haastajana

Varsinaisen keskustelun alkaessa tanssitaiteilija-tutkija Maija Ikonen painotti ruumiin voivan olla peili ja väline lukemattoman monelle asialle, niin tieteessä kuin taiteessakin. Hän kokee tärkeäksi myös kirjoittajan vastuun kertoa mistä lähtökohdista käsin tämä toimii. Tähän Samuli Roininen kysyi, tuleeko kirjoittaja silloin määritelleeksi yleisönsä.

Tutkija Jaana Parviainen sanoitti omaa lähestymistapaansa tanssista kirjoittamiseen kokien olevansa välittäjä, tuovansa tietoa ja ymmärrystä sekä kääntävänsä sen uusille yleisöille. Se on useinkin kova luu, ja on luotava uusia käsitteitä työtä tehdessä. Hän koki tärkeäksi provosoida käytyä keskustelua kommentoimalla Samuli Roinisen kantaa, jonka mukaan tanssijat eivät tarvitse nykyisenlaista kritiikkiä. Hän totesi tanssikentällä olleen jo 1990-luvulla ajatus, etteivät tekijät tarvitse julkisuutta. Julkisuudessa on se puoli ettei sitä voi hallita, Parviainen totesi ja jatkoi sanoen, että nykytanssi on sisäänpäin kääntyvä. Hänen mukaan alalla olisi hienoa annettavaa usealle eri elämänalueelle. Että miten se tanssi pääsisi julkisuuteen, muutenkin kuin kykyjenetsintäkisojen kautta? Ja, mitä sitten, kun pääsisi? Mitä sillä tehtäisiin?

Parviainen lausui ääneen sen minkä ympärillä keskustelu pyöri; että me keskustelijat uskomme, että sanassa on voimaa. Mutta onko asia niin? Jos yhtenä tanssikirjoittamisen tavoitteena on saada tanssille uutta yleisöä, niin hänen mukaansa voimallisempi vaikutin tähän lienevät yleisökasvatus ja yleisötyö sekä sosiaalinen koreografia. Tähän Sainio kommentoi, että tanssin järjestelmällinen yleisötyö Suomessa on melko uusi alue. Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa yleisötyössä on toiminut siihen nimetty työntekijä vuodesta 2005 lähtien. Yleisötyöprojektit ovat selkeästi saaneet osallistujiaan muutenkin aktiivisiksi nykytanssin pariin. Yleisöstä tuli kommentti tähän, että on tärkeää pohtia myös, miten yleisötyöstäkin pitäisi kirjoittaa. Maija Ikonen mainitsi kokevansa tärkeäksi, että tanssista kirjoitettaisiin osana yhteiskuntaa tapahtuvien muotojen kautta, esimerkiksi juuri tanssin ammattikentän soveltavista projekteista.

 

Yhteisöllisyydestä, päivälehtikriitikon arjesta ja tanssikirjoittamisen monista merkityksistä

Samuli Roininen mainitsi tanssin ja ylipäänsä taiteen yhteisöllisyyden merkityksen. Jaana Parviainen toi esille yhtenä taiteesta ja kulttuurista kirjoittamisen muotona yksityiskohtien väläyttämisenomaiseen kuvailuun perustuvan kirjoittamisen, josta esimerkkinä toimii Facebookissa julkaistava kulttuurilehti AKKU. Hän myös kysyi tärkeän kysymyksen: mitkä ovat uudet konseptit nykyisen tanssikritiikin rinnalle tai tilalle? Ja, tuleeko mistään niistä yhtä lailla instituutiota?

Hällä -näyttämön pienessä salissa pidetyn keskustelun avautuessa myös yleisölle juttu polveili kritiikin ja muun tanssikirjoittamisen suhteeseen sekä myös siihen, voisiko kritiikki olla muodoltaan jollakin tapaa visuaalista ja tuoda kirjoittajansa henkilönä esiin – vaikkapa videopätkä, jossa kriitikko itse lukee kritiikkinsä.

Keskusteluun viime minuuteilla mukaan ehtinyt Merja Koskiniemi kertoi aloittaneensa kirjoittamaan Aamulehteen 12 vuotta sitten, ja päätyneensä oikeastaan sattuman kautta lehteen tanssikriitikoksi avustajasopimuksella. Hän mainitsi omasta taustastaan myös tanssintekijänä ja kouluttajana, ja kertoi pohtineensa tuolloin myös omaa jääviyttään. Hänen mukaansa asiat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttuneet todella paljon: lehtijuttujen pituudet ovat lyhentyneet ja määrät vähentyneet. Myös viime aikojen avustajasopimus- sekä juttukierrätysmuutokset ovat vaikuttaneet siihen, että kriitikot kyseenalaistavat työtään monella tapaa.

Moneen suuntaan polveillut keskustelu kurottiin umpeen keskustelun vetäneen Liikekieli.comin päätoimittaja Veera Lambergin kysymykseen vastaten. Hän lainasi Kokkolan Writing Movement -keskustelussa puhunutta tanssikriitikko, kirjailija Hannele Jyrkkää: Mitä tanssista jäisi sanomatta, jos siitä ei kirjoitettaisi? Roiniselta jäisi uusi, tärkeä työkalu pois, Parviainen muistutti tärkeintä olevan sen, että tanssitaan, mutta kirjoittamisen toimivan tanssin muistina nostaen isosta kentästä kulloinkin yhden asian esiin, ja mainitsi rekonstruktion mahdollisuuden. Samoilla linjoilla oli myös Koskiniemi todeten kirjoittajan voivan löytää sanojen kautta liikkeestä jotain uutta. Ikosen mukaan pois jäisi iso osa ihmistä, inhimillisyyttä, inhimillistä kokemusta. Sainio totesi tanssin elävän myös katsojien mielissä ja kirjoittamisen tavoittavan näitä kokemuksia jaetuiksi. Lambergin itsensä mielestä taiteilijalle kirjoittaminen on kiehtova paradoksi, mahdollisuus itsereflektioon ja käsitteellistämiseen.

 

Mikä Writing Movement?

Writing Movement -hankkeen kautta Liikekieli.comin tavoitteena on luoda keskustelua tanssista kirjoittamisesta ja haastaa kirjoittajia kokeilemaan erilaisia tanssikirjoittamisen muotoja. Osana hanketta vuoden 2013 aikana järjestetään tanssista kirjoittamista käsittelevä keskustelutilaisuuksien sarja Suomen nykytanssifestivaaleilla. Seuraava keskustelutilaisuus järjestetään 16. kesäkuuta Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla.

Syksyllä 2013 toteutetaan Writing Movement -kirjoitustyöpaja, jossa tanssitaidetta lähestytään eri näkökulmien kautta. Kirjoitustyöpajaan valitaan kymmenen osallistujaa, niin kirjoittamisen kuin tanssinkin ammattilaisia. Työpajan tarkka sisältö ja aikataulu sekä hakuilmoitus julkaistaan Liikekieli.comissa toukokuun alussa. Tarkempaa tietoa hankkeesta ja keskustelutilaisuuksien sekä työpajan aikataulusta löytyy täältä.

 

Jenni Sainio ja Veera Lamberg