Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


16.03.2007   |   Olli Ahlroos

Puna-Red-Rouge (Sanna Kekäläinen), Kiasma-teatteri, Helsinki, ensi-ilta 21.2.2007

Olli Ahlroos: Yksinkertaisesti upea taideteos
Puolitoista tuntia tällaista, jollain uudella tavalla pakottamatonta ja raikasta Kekäläistä on liian vähän! Mahtavaa! Lisää! Lue

Mila Moisio: Yksityisen absurdi tanssi
Teoksen esittelytekstistä huolimatta minun on vaikea nähdä yleisen ja yksityisen yhdistyvän Kekäläisen koreografian sekä tekstien välillä. Puna-Red-Rouge herättää lopulta tunteen siitä, että silta yksityisen ja yleisen välillä on yhtä henkilökohtainen kuin yksityinen kokemuskin. Lue


Puna-Red-Rouge, Sanna Kekäläinen
Kuva: Petri Virtanen/KKA

Puna-Red-Rouge

Konsepti, koreografia, teksti ja tanssi: Sanna Kekäläinen
Koreografin assistentti ja pukusuunnittelu: Lilja Lehmuskallio
Valosuunnittelu: Sirje Rouhtula
Viisi videota: Heli Rekula 2006/07
Tuotanto: Kekäläinen & Company, Elina Pekkala / Kiasma-teatteri

Kiasma-teatteri, Helsinki, ensi-ilta 21.2.2007


Yksinkertaisesti upea taideteos

Ensi kuulemalta ”puolitoistatuntinen Kekäläisen sooloteos yksityisen ja yhteisen suhteesta” voi kuulostaa hieman vaivalloiselta kokemukselta. Joskus Kekäläisen teokset ovat (vaikka ovatkin poikkeuksetta vahvoja ja vaikuttavia teoksia) vaativuudessaan saattaneet jäädä jopa hieman etäisiksi. Kuitenkin puolitoista tuntia tällaista, jollain uudella tavalla pakottamatonta ja raikasta Kekäläistä on liian vähän! Mahtavaa! Lisää!

Olen teoksen nähtyäni taipuvainen ajattelemaan, ettei teoksen nimi viittaa ainakaan ensisijaisesti punaiseen millään abstraktilla tai symbolisella tasolla siten kuin käsiohjelma antaa ymmärtää, vaan, että se viittaa Kekäläisen omien kasvojen punaan (siksi nimi ei ole suomeksi Punainen… vaan Puna… Tietysti!). Nimi on yhtä nerokas kuin ilmeinenkin teokselle, joka käsittelee yksityisen ja yhteisen liitoskohtia. Mikä tätä liitosta voisi paremmin ja konkreettisemmin symboloida kuin kasvojen puna, punastuminen: kätketty ”häpeä”, jota ei voi kätkeä.

Liekö teoksen teema vapauttanut Kekäläisessä jotain? Kekäläinen tuntui olevan aivan uudella tavalla uskaltautunut ironian haasteelle, myös itseironialle. Tämä on johtanut pidättymättömään uskallukseen tanssin ja (epä)esittämisen keinojen tutkimukseen sekä tanssitaiteen rajojen ja sen ironian kestokyvyn koettelemiseen.

Kekäläiselle liike ei ole käsittääkseni koskaan ollut ensisijaisesti esittämistä vaan vain eräs olemisen muoto, ja vielä oleellisemmin näiden kahden – esittämisen ja olemisen – välttämätöntä rajankäyntiä. Rajankäynti on välttämätöntä, koska hän on kaikesta huolimatta täyden katsomon edessä. Tämä rajankäynti on Puna-teoksessa (nähdäkseni) nostettu teoksen teemaksi, joka siis on jo yllämainittu yksityisen (olemisen) ja yhteisen (esittämisen) liitoskohta (rajankäynti).

Ehkä Puna- teoksen pakottomuus syntyykin juuri siitä, että teemaksi on nostettu asia, josta Kekäläisen teoksissa on aina jo jollain lailla ollut kyse. Puna-teoksessa Kekäläinen ikään kuin vielä alleviivaa sitä, että näyttämöllä oleminen ja sen muokkaaminen taideteokseksi on oman kehon asettamista privaatin ja jaetun liitoskohtaan: alastomuutta, punastelua ja antautumista tälle rajankäynnin voimalle.

Teoksen eteen nähty, silmiinpistävä ja ilmeisen valtava työmäärä ansaitsee aivan erityisen huomion ja kiitoksen. Olisiko Kekäläisen tiivistynyt yhteistyö Lilja Lehmuskallion kanssa kenties myös vaikuttanut Kekäläisen vapautuneisuuteen ja hänen teoksensa pakottomuuteen, uuteen välittömyyteen ja ”vaivattomuuteen”? Kiitos ja eläköön! Olli A. Ahlroos

Olli A. Ahlroos

Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.
olli.ahlroos@helsinki.fi

Kuva: Johannes Romppanen


Yksityisen absurdi tanssi

Sanna Kekäläisen soolo teoksen Puna-Red-Rougen esittelytekstissä kerrotaan teoksen tuovan yhteen yleisen ja yksityinen. Yleinen yhteisenä kokemuspintana ja mahdollisuutena kommunikoida yhdistyykin yksityiseen. Ilman kokemuksen ja ilmaisun yleistä tasoa ei voitaisi puhua yhteisestä todellisuudesta, joka kuitenkin perustuu jokaisen henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kekäläisen teoksessa kysymys siitä miten oman, yksityisen ja henkilökohtaisen kokemuksen tai tunteen voi yleistää, kääntää ilmaukseksi, jonka joku muukin ymmärtää, nouseekin tekstin ja tanssin välistä esiin.

Yleisen ja yksityisen välillä voidaan nähdä koodeja, jotka Kekäläisen teoksessa ovat tekstien muodossa. Ennen esityksen alkua katsoja saakin tutustua kuuteen eri tekstiin, jotka ovat myös teoksen teemoja. Henkilökohtaisista kokemuksista kertovat tekstit on kirjoitettu yleisellä kielellä, jolloin ne ovat samanaikaisesti sekä yksityisiä että yleisiä. Yleisen ja yksityisen yhdistyminen muuttuu kuitenkin vaikeammin tulkittavaksi Kekäläisen liikkeessä, tanssissa.

Puna-Red-Rouge seuraa liikkeellisesti Kekäläiselle ominaista kouristelevaa ja vapisevaa – rajuakin tyyliä. Jokainen ojennus, heilahdus, askel ja puristus näyttäytyy loppuun asti harkittuna, mietittynä ja hallittuna liikkeenä.

Kekäläiselle ominainen onkin paitsi taidokasta myös henkilökohtaista ja yksityistä. Liikekielen kääntäminen yleiseksi tuntuu tällöin paitsi vaikealta, myös turhalta. Yhteys esityksen aikana jatkuvasti mieleeni palaavien, tekstien ja näkemäni liikkeen välillä muuttuu samalla yhä näkymättömämmäksi.

Yksityisen ja henkilökohtaisen avaaminen annetun koodin avulla vaikuttaakin ongelmalliselta. Minun on vaikea löytää siltaa tekstien yleisen ja Kekäläisen yksityisen liikekielen välille. Kekäläisen tanssi näyttäytyy minulle, oman yksityisen kokemukseni valossa, toisen yksityisenä ja henkilökohtaisena olemisena, absurdina tanssina. En kykene, enkä tiedä edes haluanko, kääntää liikettä ja teosta johonkin yleiseen tai ymmärrettävään.

Kekäläisen teoksessa paitsi liikekieli, myös musiikki, puhe, laulu sekä teoksen visuaalisuus: video, valot ja puvustus voimistavat sen ristiriitaisuutta. Teoksen alun väkivaltaiselta kuulostava äänimaailma muuttuu Bachin sävellyksiin, joiden tahdissa Kekäläisen liike näyttäytyy entistä absurdimmalta. Mustaan, nahkaiseen penikseen pukeutunut tanssija saa osan yleisöstä hihittämään. Mutta vasta alastoman Kekäläisen laulu, kiljumisineen ja kuiskauksineen vapauttaa loputkin yleisöstä nauramaan absurdille näkymälle.

Teoksen esittelytekstistä huolimatta minun on vaikea nähdä yleisen ja yksityisen yhdistyvän Kekäläisen koreografian sekä tekstien välillä. Yksityisen jääminen absurdin ja käsittämättömänkin piiriin tuntuu kuitenkin lähinnä helpottavalta. Puna-Red-Rouge herättää lopulta tunteen siitä, että silta yksityisen ja yleisen välillä on yhtä henkilökohtainen kuin yksityinen kokemuskin.Mila Moisio

Mila Moisio on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka askartelee vaatteita päivittäisen leivän toivossa. Taide, kulttuurisen ilmaisun muotona, marginaaleja unohtamatta, muodostaa aukon jonka kautta hän pyrkii tarkastelemaan maailmaa.