Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


25.02.2013   |   Liana Potila

Butotanssia täysille saleille

JoJo – Oulun Tanssin Keskuksen residenssitaiteilijat, japanilainen Yuko Kominami ja perulainen Tomás Tello, toivat Pohjois-Suomeen Kulttuuritalo Valvesalin näyttämölle tanssiteoksen The Place Where Dance Becomes, joka ammentaa vaikutteita butotanssista.  Buto on Japanissa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt avantgardistinen nykytanssin muoto, jossa näkyy piirteitä niin teatterista, kuvataiteesta kuin performanssistakin. Myös aasialainen tanssiteatteriperinne näkyy tässä taiteessa.

Oululaiselle yleisölle taidemuoto ei ole tuntematon. Useita butoteoksia on ollut esillä viimeisen neljän vuoden aikana. Butoesitysten ja kurssitarjonnan kautta oululaisten kiinnostus tähän taiteenlajiin on yleistynyt.

Siispä ei ollut yllätys että Valvesalin paikat täyttyivät viimeistä tuolia myöten. Myös lattialla istui toistakymmentä Lenninsiiven tanssikoulun balettiryhmäläistä, joiden esitys oli heti Kominamin teoksen jälkeen. Yleisö istui pienen näyttämötilan kolmella sivulla. Keskellä oli munan muotoa jäljittelevä telttamainen asumus, jonka sisällä tanssitaiteilija Kominami liikutteli valoja. Ville Aunolan pelkistetty valaistus loi hetkelle lämpöä. Valot ja varjot leikkivät peperisella pinnalla luoden varjoteatterimaisia kuvia. Näkymä toi mieleen hedelmöittyneen munasolun, jonka läpikuultavan kalvon läpi näkyy häivähdyksiä elämästä.

Vilkaisin lattialla istuvia balettiryhmäläisiä. Heidän kasvonsa heijastivat jotain lämmintä, lapsen herkkyyttä. Se sopi yhteen tämän esteettisesti intiimin kohtauksen kanssa. Tellon äänimaisema oli orgaaninen ja tuki mainiosti kohtauksen mikroskooppista näkymää.

Yuko Kominami teoksessaan. Kuva Annick Wolfers.

Yuko Kominami: The Place Where Dance Becomes. Kuva: Annick Wolfers.

Seuraavan osan alussa tanssija työntyi ulos piilostaan kuin heinäsirkka, joka yrittää saada otetta vielä kangistuneeseen runkoonsa. Siirtymä ei ollut toimiva. Kuoriutuminen ja samanaikaisesti tapahtuva valon vaihto heikensivät syntymän ainutlaatuisuutta. Näyttämön punainen valo ei tukenut kerrontaa. Orgaaninen äänimaailma muuttui elektroniseksi hektisyydeksi ja toi tilanteeseen tarpeetonta dramatiikkaa. Siinä oli liian monta samanlaista tekijää. Katsojana jäi kaipaamaan pehmeämpää siirtymää, ennen kaikkea valaisussa ja äänimaailmassa.

Seuraavan osan alussa tila avautui. Tanssija siirtyi eturivin toisessa päässä istuvaa katsojaa kohti ja kurottautui ottamaan sakset tuolin alta. Näyttämölle muodostui kaunis diagonaalilinja harsomaisesta kankaasta, joka piirtyi lattialle. Sen toinen pää oli kiinnitetty tanssijan vyötärölle ja toinen asumukseen. Saksien ilmaisema armottomuus ja irrottautumisen väistämättömyys kohtasivat liikkeessä veden pehmeyden. Kontrasti toimi hienosti. Sen sijaan kontakti nurkassa istuvaan mieheen ei ollut perusteltua. Näyttämön näkymätön raja rikkoutui.

Teoksen viimeinen kohtaus oli vaikuttavin. Tanssija kulki hitain askelin kohti kaukana olevaa ovea, jonka takaa näkyi punainen kajo. Tanssija raahasi asumustaan perässään kuin varjoa ja katsoi välillä olkansa yli kohti yleisöä. Näkymä herätti ajatuksia elämästä ja taakasta, jota kannamme mukanamme. Hahmo matkasi kohti väistämätöntä – kuolemaa, jonka jälkeen syntyy kuitenkin jotain uutta. Tämä butotanssille ominainen suri ashi (laahaava askel) -kävely oli meditatiivinen kokemus. Tilaa annettiin ajatuksille ja mielikuville. Esityksen jälkeen Kominami kertoi, että kohtauksen perustana oli lumella kävely. Matkaa halki näyttämön säesti improvisoitu äänimaailma. Osa äänimateriaalista oli nauhoitettu vihantilaisessa navetassa.  Kokonaisuutenaan loppukohtaus loi upeaa syvyyttä, jotain johon pohjoisen ihmisen on helppo samaistua.

Kaiken kaikkiaan teos ei tuonut yllätyksiä. Esiintyjän läsnäolo oli tasaisen voimakasta ja tarjosi katsojalle vähän levähdyksen hetkiä. Teos oli kiirehditty läpi. Tanssiteos onnistui kuitenkin herättämään ajatuksia ja mielikuvia. Esityksen jälkeen lähdimme oululaisten buton harrastajien kanssa teelle. Keskustelu teoksesta oli syvää ja pohdiskelevaa. Joukossamme oli myös butotanssin harrastaja Janne Kukkola, joka on sokea. Hän kehui teoksen äänimaisemaa vaikuttavaksi. Tuli vahva tunne siitä, että tämä keskustelu jatkaa matkaansa ajatuksissamme vielä viikkojen ajan. Siinä teos oli onnistunut.

Liana Potila

Kirjoittaja on Liminkalainen butotanssija ja monitaiteilija. Hän haluaa tuoda arvosteluidensa myötä esille teosten visuaalista näkökulmaa.

***

Yuko Kominami: The Place Where Dance Becomes

Konsepti, koreografia & tanssi: Yuko Kominami

Musiikki & Äänet: Tomás Tello

Valosuunnittelu: Ville Aunola

Valokuvaus: Annick Wolfers

Tekniikka: Valveen tekniikka

Tuotanto: JoJo – Oulun Tanssin Keskus ja Trois CL -teatteri, Luxemburg