Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


17.11.2006   |   Niina Mero

The Manson Family (Ooppera Skaala/Thomas Freundlich), Korjaamo, Helsinki, ensi-ilta 7.11.2006

Niina Mero: Mies, joka kuihdutti hippien kukkaset
Taide näyttää kyntensä, kun se käsittelee asioita ilman että esittää mielipiteitä tai väitteitä. Ooppera Skaalan The Manson Family tekee sen, mitä enää voidaan tehdä, eli nostaa pinnalle kysymykset, jotka pitää kysyä yhä uudelleen.



Kuva Mikko Erva

The Manson Family

Sävellys ja libretto: John Moran
Ohjaus ja lavastus: Janne Lehmusvuo
Koreografia: Thomas Freundlich
Kosketinsoittimet/sovitus: Eeppi Ursin
Rooleissa: Laura Heinonen, Vikke Häkkinen, Thomas Freundlich

Ooppera Skaalan tuotanto
Ensi-ilta 7.11.2006, Kulttuuritehdas Korjaamo, Helsinki


Koreografi-tanssija Thomas Freundlich kuuluu Liikekieli.comin toimituskuntaan.

Mies, joka kuihdutti hippien kukkaset

60-luvun viattomuuden aika, vapaan rakkauden lämpimät kesät tulivat lopulliseen syksyynsä, kun Charles Mansonin Perhe tappoi seitsemän ihmistä. Manson herätti yhteiskunnan kollektiivisen kauhuntunteen ja teki jokaisesta kiltistä pilvihipistä potentiaalisen suolestajan. Rauhan ja rakkauden vuosikymmen oli veritahrojen peitossa. Mutta miksi tämä kaikki on tänä päivänä niin tärkeää, että siitä tehdään ooppera?

Siinä missä musiikki inspiroi Mansonia pyrkimyksissä kohti helter skelteriä, nykyään yhtälö on kääntynyt toisin päin ja Manson inspiroi muusikoita. Guns n’ Roses levytti Mansonin kappaleen Look At Your Game Girl. Trent Reznor asui Cielo Driven talossa, jossa ensimmäiset murhat tapahtuivat, työstäessään Nine Inch Nailsin The Downward Spiral -levyä.

John Moran sävelsi musiikkiteatterikappaleensa The Manson Family Opera 1990, kun kulttijohtaja oli istunut sellissään miltei 20 vuotta. Joukkoviestimet haistoivat Mansonin media-arvon jo tapahtumien aikana, mutta tapauksen pinnalle nostamat kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia, eikä niihin löydy yksinkertaisia vastauksia.

Moranin musiikki on kaunista mutta pahaenteistä. Oli hyytävää katsella, kun muoviin pakattu massamurhaaja esityksen alussa kuoriutui. Hetken kuluttua tunsi katsovansa Charles Mansonia silmiin. Sama resuisen, hoikan hipin olemus, samat etäiset, pilven sumentamat hitaat liikkeet vuorotellen nopeiden, spastisten pakkoliikkeiden kanssa. Sama hulluntuijotus.

Mielenkiintoista on myös se, että ooppera maalaa Mansonista jollakin tapaa messiaanisen kuvan. Manson itse antoi Perheensä ymmärtää, että hän oli Jeesus, johon voidaan haluttaessa löytää viitteitä myös hänen nimestään, Manson eli Son of Man, sekä hänen ulkonäöstään.

Manson tulee esityksessä pelottavan lähelle. Hän muuttuu historian aaveesta lihaksi, tuo lähelle tapahtumat, joiden aikana en ollut edes syntynyt. Ja silti, esityksen abstrakti muoto pitää pedon riittävän kaukana, säilyttää turvallisen etäisyyden siihen, mistä on vaikea saada tolkkua.

Tässä taide näyttää kyntensä, kun se käsittelee asioita ilman että esittää mielipiteitä tai väitteitä. Mansonin orkestroimia tekoja on hyödytöntä selittää tai puolustella, eikä niiden kauhistelu tai moralisointikaan sinällään anna mitään uutta. Niinpä The Manson Family tekee sen, mitä enää voidaan tehdä, eli nostaa pinnalle kysymykset jotka pitää kysyä yhä uudelleen.

Miten näin kävi? Mansonin tapausta pohdiskellessaan joutuu miettimään, voiko vankilakierre ja torjuttu levytyssopimus olla riittävä selitys raaoille veriteoille, vai voiko pahuus olla sisäsyntyistä. Todennäköistä kuitenkin on, että me teimme tämän miehen. Kukaan ei synnyttyään ala suunnitella veriorgioita. 60-luku oli kulta-aikaa verrattuna nykyhetkeen, ja voi vain kuvitella mitä nykypäivä hautoo pohjavirroissaan…

Mieleeni jäi erityisesti se, kuinka Moranin teoksessa Manson syyttää itsestään yhteiskuntaa. Hän antoi takaisin siitä, miten maailma oli häntä kohdellut. Kun miettii miten nykyinen yhteiskunta kohtelee ihmistä, on mieluummin ajattelematta mitä siitä lopulta seuraa.

Tanssijalle Mansonin nahkaan luikertelemisen on täytynyt olla valtava haaste. Antaa kehonsa jonkin niin inhimilliselle vieraan käyttöön. Sanat voi teeskennellä, mutta voidakseen kertoa kehollaan toisen ihmisen tarina on antauduttava hänen olemukselleen. On ensin annettava jonkin tulla sisäänsä jotta voi ilmaista sitä ulospäin. Sopii toivoa, että Thomas Freundlich ei tuo töitä kotiin, niin vakuuttava hän oli. Minä olin niin hänen lumoissaan, että värisyttävästi laulaneet Laura Heinonen ja Vikke Häkkinen jäivät auttamattomasti kulttijohtajan karisman jalkoihin.

60-luvun synkemmistä vireistä kertoo enemmän Gary Valentine Lachmanin loistava Tajunnan Alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli. Ai niin, ja elinkautistaan istuvalla Mansonilla on mahdollisuus päästä ehdonalaiseen seuraavan kerran 2007.

Niina Mero

Kirjoittaja on 24-vuotias medianomiksi itsensä kouluttanut, uskontotieteilijäksi loikannut audiovisuaalisen alan sekatyöläinen. Taiteen kentällä toiminut eniten valokuva- ja videotaiteen parissa, suhde tanssiin intohimoisen utelias.