Tanssitaiteen verkkolehti

KOLUMNIT JA ESSEET


20.12.2012   |   Saara Moisio

Miten määritellä ja luoda laatua tanssitaiteessa?

Ice Hotin Defining and Creating Quality -keskusteluissa pureuduttiin perjantaina 14.12. ja lauantaina 15.12. kiivastahtisesti laadun määrittelemiseen ja luomiseen tanssitaiteessa. Esillä olivat laajasti eri näkökulmat, niin taiteilijan, rahoittajan, katsojan kuin kriitikonkin. Keskusteluiden moderaattorina toimi Peggy Olislaegers, Dutch Dance Festivalin kuraattori ja vapaa dramaturgi.

Perjantaina panelisteina olivat Englannin Dance at Arts Councilin johtaja Janet Archer, valokuvaaja ja tanssiyleisön edustaja Sanna Saastamoinen-Barrois, ruotsalainen tanssitaiteilija Jefta van Dinther, kriitikko Nina Jääskeläinen, tanskalainen koreografi ja Recoil Performance Groupin perustaja Tina Tarpgaard sekä Anti-festivaalin taiteellinen johtaja Johanna Tuukkanen. Perjantaina keskityttiin löytämään taiteellisen laadun määrittelylle erilaisia muuttujia, joiden avulla niin taiteilijat itse kuin rahoittajatahotkin arvottavat tai validoivat eri tanssiteoksia.

Peggy Olislaegers, Janet Archer, Sanna Saastamoinen-Barrois, Jefta van Dinther, Nina Jääskeläinen, Tina Tarpgaard ja Johanna Tuukkanen, kuva: Hanna Koikkalainen

Olislaegersin tyyli moderaattorina oli melko aggressiivinen ja provosoiva. Hän keskeytti hanakasti puheenvuoroja ja pyrki kärjistämään panelistien sanomisia viedäkseen keskustelua eteenpäin. Tämä piti keskustelun energisenä, mutta sai sen myös poukkoilemaan asiasta toiseen, joten laadun määrittelemisestä heitettiin ilmaan monia eri vaihtoehtoja ja ajatuksia tavoittamatta selkeää punaista lankaa.

Laadukas teos on merkityksellinen ja koskettaa kaikkia

Taiteellinen laatu ja sen määrittely on keskustelun aiheena tietysti haastava. Pyrittäessä löytämään niin sanottua laadun ydintä (core quality), johon jokainen oman laatukäsityksensä perustaa, on mahdotonta päätyä yhteen selkeään määritelmään. Monia kiinnostavia ajatuksia ja näkemyksiä, käytäntöjä ja vaihtoehtoja keskustelun aikana kuitenkin nousi esiin. Janet Archer tanssitaiteen rahoittajatahon edustajana toi keskusteluun laadun määrittelemiselle konkreettisia muuttujia. Yhtenä rahoituksen ehtona laatu nähdään jonakin, mikä tekee teoksesta merkityksellisen yleisölle.

Englannin Arts Councilin missiona on ”Achieving great art for everyone”, joten tanssitaiteen laadukkuuden arvioinnissa lähtökohtana on sen suhde yleisöön, aikaan ja paikkaan. Laadukas tanssitaide ulottuu yhteiskunnan eri alueille, saavuttaa ja koskettaa yleisöjä. Toisaalta laadukkuuteen sisältyy myös taiteellisen prosessin laatu. Hakemuksissa prosessia pyydetään kuvaamaan, jotta joukko asiantuntijoita voi arvioida teoksen visiota ja toteutusta, käytetäänkö hyväksi uusia tekniikoita, miten teos kommunikoi ympäristön kanssa ja miten yleisö reagoi. Arts Council käyttää hyväksi myös joukkoa ”relationship managereita”, jotka vierailevat taiteilijoiden luona ja voivat siten keskustella taiteilijan työstä prosessin aikana. Rahoittajatahon lähestymistapa laadun arviointiin vaikuttaa siis hyvin käytännönläheiseltä ja järkeistetyltä.

Kysymyksiä kuitenkin nousee siitä, miten arvioida tanssiteoksen kykyä koskettaa yleisöjä ja yhteiskunnan eri alueita, kun jokaisella on henkilökohtaiset mieltymykset siitä mikä koskettaa ja vaikuttaa. Se, että tanssiteos koskettaa, resonoi ja jättää jäljen nousi keskustelun aikana yhdeksi yhteiseksi nimittäjäksi sille, miten jotain tanssiteosta pidetään laadukkaana. Toisaalta taas moni keskustelijoista allekirjoitti senkin, että monesti on pitänyt jotain teosta laadukkaana, vaikkei se olisi erityisemmin koskettanut itseä.

Laatua on virtuositeetti, ammattitaito ja kokonaisvaltainen kokemus

Vastakohtana rahoittajatahon laatumäärittelyihin tanssitaiteilijat Van Dinther ja Tarpgaard kuten myös tanssiyleisön edustaja Saastamoinen-Barrois, kriitikko Jääskeläinen ja Anti-festivaalin taiteellinen johtaja Tuukkanen näkivät laadun monisyisenä käsitteenä. van Dintherille laatu tanssitaiteessa syntyy virtuositeetista, mutta myös siitä, että katsomiskokemuksessa teos ja olosuhteet, joissa se esitetään sopivat yhteen. Saastamoinen-Barrois taas näki, että yksinkertaisesti tarpeesta luoda syntyy laatua. Jääskeläiselle kriitikkoroolissaan laatu liittyy muun muassa ammattitaitoon, aitouteen, uusin oivalluksiin ja riskinottoon. Tuukkaselle taiteellinen laatu teoksessa syntyy teoksen ja sen kontekstin välisestä suhteesta. Toisin sanoen siitä, miten hyvin teos kommunikoi kontekstinsa ja osallistaa yleisönsä. Tarpgaardille laadukas työ syntyy hyvin toimivassa ryhmässä, joka pystyy tuottamaan onnistumisia ryhmän jäsenten kesken.

Nämä kaikki ovat osatekijöitä laadukkaan työn määrittelyssä. Niissä tulee hyvin esiin käsitteen kahtiajakoisuus. Toisaalta laadun voi ymmärtää jonakin, joka syntyy teoksen tekoprosessissa ja tulee siihen tekijöiden tuomana. Toisaalta laatu syntyy vastaanottotilanteessa, kun tanssiteos ja yleisö kohtaavat oikeissa puitteissa. Tästä herääkin kysymys, vaikuttaa se missä teos esitetään sen laadukkuuteen? Jos joku tapahtumapaikka, teatteri, tanssitalo tai festivaali mielletään laadukkaaksi niin heijastuuko tämä mielikuva kaikkeen mitä siellä esitetään? Onko tässä kyse niin esityspaikan imagosta kuin yleisösuhteenkin rakentamisesta?

Keskustelussa tärkeimmäksi lähtökohdaksi tanssiteoksen kokemiselle laadukkaana nousi teoksen kyky kommunikoida teemansa siten, että se kohtaa yleisön. Janet Archerin sanoin ”the works need to communicate what they say they are communicating”. Toisaalta, vaikka teos välittäisi viestinsä selkeästi ja hyvin niin jos se ei kohtaa yleisöä, joka viestin tavoittaa, kokemus teoksesta voi jäädä puolitiehen. Teokselle tulee siis löytää myös oikea yleisö, jotta se onnistuu synnyttämään laadukkaan kokemuksen.

Laatu riippuu yleisöstä

Tarpgaard ja Van Dinther myönsivät, että eivät teosta luodessaan ajattele yleisöä ja sen reaktiota. Vaikka yleisönsä voi oppia tuntemaan, niin taiteilijalle se ei välttämättä ole hyvä asia. Tarpgaard näkee yleisön tavoittamisen riippuvan enemmän oikeista puitteista. Toisin sanoen, kun hänen teoksensa esitetään oikeissa puitteissa niin se tavoittaa oikean yleisön. Tuukkanen festivaalin taiteellisena johtajana yhtyi tähän näkemykseen. Festivaalille teosten vastaanottoon oikeiden puitteiden löytäminen ja luominen on osa ohjelmiston luontia, jolla halutaan tavoittaa yleisö. Tällöin laatu määrittyy siis kokonaisuuden kautta, oikeasta kontekstista ja sen suhteesta oikeaan yleisöön, jossa tanssiteos resonoi.

Mutta jälleen, kokemus ja mielikuva jostain teoksesta voi olla laadukas ilman, että se erityisemmin resonoi. Keskustelun aikana tiedostettiin myös se, että yleisö ja erityisesti ammattilaisyleisö on tietoinen omasta maustaan, mutta tulisiko sen lisäksi olla avoimena muille käsityksille siitä mikä on huonoa ja hyvää. Puhuminen laadusta ja laatu käsitteenä miellettiin keskustelun aikana myös ongelmalliseksi puhuttaessa taiteesta. Käsitteenä se liittyy helposti talouteen ja politiikkaan ja siten myös provosoi. Keskustelun lopuksi heitettiinkin ilmaan kysymys, millä sanalla laatu taiteissa voitaisiin korvata, pitäisikö sille keksiä kokonaan uusi sana, joka paremmin kuvaisi taiteellisen laadukkuuden moninaisuutta?

Laatu on arvoa, intuitiota ja luottamusta

Lauantain keskustelu aloitettiinkin tällä kysymyksellä. Olislaegers toimi jälleen moderaattorina, mutta panelistit olivat vaihtuneet. Taiteen kuluttajaa ja tanssitaiteen yleisöä edusti Jaakko Kaartinen-Koutaniemi, kulttuurijournalistin näkökulmasta keskusteluun osallistui Lisa Rinehart, tuottajatahoa edusti tanskalaisen Bora Bora -tuotantotalon taiteellinen johtaja Jesper de Neergaard sekä tanssitaiteilijoita ja koreografeja edustivat norjalainen Alan Lucien Øyen ja islantilainen Margret Sara Gudjonsdottir.

Peggy Olislaegers, Jaakko Kaartinen-Koutaniemi, Lisa Rinehart, Jesper de Neergaard, Alan Lucien Oyen ja Margret Sara Gudjonsdottir, kuva: Hanna Koikkalainen

Lauantaipäivän keskustelun yleisenä teemana oli laadun luominen tanssitaiteessa. Uusien panelistien kanssa keskustelu kuitenkin lähti liikkeelle jälleen laadun määrittelemisestä ja siitä millä sanalla sitä tulisi tanssitaiteessa kuvata. Uusiksi laatua kuvaaviksi sanoiksi Gudjonsdottir heti alkuun ehdotti arvoa (value), intuitiota (intuition), luottamusta (trust) ja tärkeyttä (urgency). Øyenille laatu tanssiteoksessa merkitsee jotain mikä kiehtoo, osallistaa tai sitouttaa (engage). Voisiko laadusta siis puhua myös sitoutumisena? Syntyykö siitä laatua kun sekä tekijät että yleisö sitoutuvat teokseen?

Tähän ajatukseen sisältyy myös keskinäistä luottamusta tekijöiden ja yleisön välillä. Toisin sanoen, kun itse tunnen tekijän, jonka kanssa aiemmat esityskokemukset ovat olleet positiivisia, niiden myötä luottamus tekijän kykyyn tuottaa koskettavia ja vaikuttavia kokemuksia on kasvanut, ja siten olen myös sitoutunut hänen teoksiaan katsomaan ja avoin sille, mitä ne tarjoavat.

Laatu on vastuuta yhteisestä kokemuksesta

Øyen lisää tähän vielä kokemuksen jakamisen koko yleisön kesken, ikään, sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta. Teoksen ja koko yleisön välillä tulee olla energiaa ja yhteys, jossa laadukas kokemus syntyy. Gudjonsdottirille laadukkaaseen kokemukseen liittyy myös haasteellisuus ja kiinnostuksen herättäminen. Rinehart entisenä balettitanssijana ja journalistin näkökulmasta vaatii hyvältä teokselta selkeyttä, fyysistä kontrollia ja älyllistä vakavuutta. Jesper de Neergaard taas haluaa teoksessa nähdä tekijän persoonallisuuden. Kaartinen-Koutaniemelle laadukkuus välittyy kokonaisuudesta, lähtien siitä miten teoksesta viestitään ja miten itse voi tuntea osallistuvansa kokemukseen. Jälleen laatukäsityksiä on monia, mutta yhdestä ollaan yhtä mieltä: tanssiteos ei tavoita laadukkuutta ilman yleisöä.

Lauantain keskustelu lopulta painottuikin yleisösuhteen ja sen kehittämisen käsittelyyn ja lipui sivuraiteille laadun luomisesta. Olislaegers kysyi osallistujilta tulisiko yleisöä ”kouluttaa”, miten autamme yleisöä tunnistamaan tunteen osallisuudesta laaduksi? Rinehart teki karkean jaottelun taiteilijan ja yleisön välisestä vastuunjaosta: taiteilijan vastuulla on olla selkeä sen suhteen mitä haluaa yleisön kokevan ja yleisön vastuulla on olla avoin kokemukselle. De Neergaard huomautti tähän, että tapahtumapaikalle tai tuotantotalolle on tärkeää avautua kaikille yleisöille. Tuotantotalon vastuulla on siis tanssiyleisön kasvattaminen, niin määrällisesti kuin henkisestikin. De Neergaard korostikin, että tuotantotalojen tulisi toimia yhteistyössä keskenään ja yleisöjen kanssa. Tanssi pitäisi tuoda lähemmäs teatterimaailmaa ja laajempien yhteisöjen saavutettavaksi, jotta koko alaa voidaan kehittää. Tästä taas herää kysymys luoko suurempien yleisöjen tavoittaminen laatua vai onko ennemmin kyse taidemuodon arvostuksen kehittämisestä?

Laatu on kiinni oikean teoksen ja oikean yleisön kohtaamisesta

Kaartinen-Koutaniemi tanssiyleisön edustajana mielestäni nostikin esiin kiinnostavimman näkökulman. Tanssitaiteessa, erityisesti nykytanssissa, katsojalle tärkeää on kokemus läheisyydestä, taiteen tulemisesta niin sanotusti iholle. Isoille areenoille mentäessä ja tavoitellessa suuria yleisöjä tämä katoaa, jolloin kadotetaan myös jotain itse taiteesta. Jos taiteesta halutaan pitää kiinni, niin nykytanssi ei voi kasvaa liian isoksi. Tanssitaiteen yleisösuhteen rakentamisessa kysymykseksi siis nousee myös panostaako määrään vai laatuun?

Keskustelun poukkoilu näkökulmasta toiseen teki sen seuraamisesta välillä haastavaa. Ainoa selvä asia on, että se miten laatu määritellään tai sitä luodaan riippuu monesta eri tekijästä: tanssitaiteilijan omasta laatukäsityksestä ja sen jakamisesta muun työryhmän kanssa; puiteista, joissa tanssiteos luodaan; paikasta ja tilanteesta, jossa se esitetään, ja yleisöstä, joka ottaa sen vastaan. Kummassakin keskustelussa toistuvasti kuitenkin korostui, että tanssiteos, joka koskettaa yleisöä koetaan laadukkaaksi niin tanssitaiteilijan, rahoittajan, tuottajatahon, kriitikon kuin katsojankin näkökulmasta.

Kaikki tanssi ei tietenkään kosketa kaikkia, joten jokaiselle tanssiteokselle tulisi myös löytää se yleisö, joka siitä parhaiten vaikuttuu. Julkisen tuen jakaminen tiettyjen laatumääreiden perusteella sisältää riskin tuetun tanssitaiteen yksipuolistumisesta. Jos siis julkisella tuella halutaan taata hyvää tanssitaidetta kaikkien saataville ja siksi sen jakamiseen halutaan kehittää yhteiset määreet laadulle, niin tulisi näiden määreiden kattaa kaikki mahdolliset laatukäsitykset, jotta tanssitaiteen moninaisuus pysyy yllä ja kehittyy. Ehkä tämä on mahdottomuus, joten tulisiko keskittyä kehittämään tilaisuuksia tanssitaiteen ja eri yleisöjen kohtaamiselle, jotta oikea yleisö ja oikea teos löytävät toisensa.

Saara Moisio