Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


19.12.2012   |   Saara Moisio

More, more, more -tanssipresentaatioita Ice Hotissa

Neljä tanssitaiteilijaa tai -ryhmää, neljä eri teosta ja 15 minuuttia aikaa esitellä ja myydä työtään presentereille ja tanssin ammattilaisille ympäri maailmaa. Ice Hotin More, More, More -esityskonsepti haastaa taiteilijat tiivistämään ja kommunikoimaan työnsä idean siten, että se erottuu joukosta ja herättää kiinnostuksen. Torstaina 13.12. Heli Meklin antoi esityksen puhua puolestaan, Annika B. Lewis ja Kasper Daugaard onnistuivat saamaan yhden teoksen sijasta tilaa kolmelle, Salka Ardal Rosengren ja Mikko Hyvönen hämmensivät presentaation ja esityksen rajoja sekä Sara Gebran protestoi koko tapahtumaa.

Tämän vuoden Ice Hot -katselmukseen haki kokonaisuudessaan 200 teosta, joista 21 valittiin itse ohjelmistoon. Näiden lisäksi kolmesta kansainvälisestä festivaalijohtajasta muodostettu raati valitsi 12 teosta presentaatioihin. Raatiin kuuluivat André Thériault Berliinistä, Eduardo Bonito Brasiliasta ja Aesoon Ahn Etelä-Koreasta. More, more, more -konsepti on tehokas keino nostaa esille lyhyessä ajassa neljä tekijää ja heidän teoksensa. Se saa arvioimaan, kuinka selkeästi ja kiinnostavasti teosten idea välittyy 15 minuutissa ja erottuu muista. Minkälaisen tavan kukin taiteilija on valinnut tehdäkseen vaikutuksen? Tilanne myös asettaa taiteilijat kilpailuasemaan ja saa vertailemaan heidän suoriutumistaan.

Heli Meklin ja Bruce and more

Heli Meklin esitti ensimmäisenä otteen sooloteoksestaan Bruce and more, joka tutkii identiteetin, teeskentelyn ja matkimisen teemoja. Meklin aloittaa 15-minuuttisensa kertomalla esityksen teemoista ja taustoista, niiden liittymisestä omaan elämäänsä. Presentaatio muuttuu sujuvasti otteeksi itse esityksestä. Meklin kertoo, miten hän lapsena toivoi olevansa poika, kopioi poikien eleitä ja asentoja, muun muassa ihaili jääkiekkoilijoita ja matki näiden tapaa pidellä jääkiekkomailaa.

Teini-iässä yksi Meklinin idoleista oli Bruce Willis, jonka hymyn ja ilmeen matkimista Meklin demonstroi. Ihailun ja kiinnostuksen kohteena olivat myös hevibändien solistit ja soittajat sekä näiden ilmeet ja asennot. Esityksen idea asenteen ja samaistumisen vaikutuksesta oman identiteetin rakentamiseen avautuu vielä lisää Meklinin analysoidessa ja esittäessä W.A.S.P.:in Blackie Lawlessin esiintymisasentoa ja pään heilutusta. Presentaatio päättyy kokonaisen hevibändin eri jäsenten live-esiintymisen ja roolien matkimiseen. Meklinin omistauminen jokaisen roolin esittämiseen on kiinnostavaa katsottavaa.

Toisaalta koko hevikappaleen esittäminen tuntuu 15 minuutin sisällä myös pitkältä. Tästä helposti herää kysymys, miten hyvin koko 55 minuuttia pitkä esitys kantaa, kun jo 15 minuutin aikana herää tunne, että koko esitys on nähty. Identiteetin käsittely faniuden, ihannoinnin ja matkimisen kautta on kiinnostava teema, mutta presentaation jälkeen mietityttää, mitä sanottavaa Meklinillä aiheesta on jo nähtyjen otteiden lisäksi. Samanaikaisesti kun presentaation rekvisiittaa puretaan niin tilaisuuden moderaattori Sanna Suvansyrjä kysyykin lyhyesti esityksen taustoista ja onko se kiertänyt ulkomailla.

Meklin pitää tilannetta kuitenkin sen verran hektisenä, että kommentoi pikaisesti teoksen kiertäneen jonkin verran, mutta ”jos olette kiinnostuneita niin voitte löytää minut myöhemmin ja kysyä lisää”. Presentaatiomuodon haastavuus tulee tässä kohtaa esiin. Meklin vaikutti keskittäneen kaiken energian itse presentaatioon, joten sen jälkeen lisäkysymyksiin vastaaminen näytti ylivoimaiselta. Toisaalta, tästä sai myös sen kuvan, että ehkei Meklin ollut tietoinen, että häneltä voidaan esityksen jälkeen vielä kysyä jotain ja ei siihen presentaatiota suunnitellessaan ollut varautunut.

Annika B. Lewis, Kasper Daugaard ja Displacement

Meklinin luottaessa siihen, että esitys ja presentaatio puhuvat puolestaan, tanskalaiset Annika B. Lewis ja Kasper Daugaard lähestyvät yleisöä suoralla ja myyvällä otteella. Lewis aloittaa myös kertomalla omista taustoistaan. Taustakankaalle heijastetaan kuva pikkutytöstä moottoripyörän selässä. Kyseessä on Lewis pienenä. Hän kokee, että kyseisellä kuvalla ja hetkellä jolloin se otettiin on ollut vaikutusta omaan taiteilijuuteen. Taustalle heijastetaan toinen kuva, jossa on neljä-viisi miestä nakkikioskilla. Nämä edustavat 80-luvun ruotsalaista Raggare-jengiä, jonka tyyli ja tavat ovat myös Lewisin kiinnostuksen kohteena. Samanaikaisesti Daugaard omaksuu Raggare-roolin, istuu röhnöttämään tuolille äänekkäästi ahmimaan sipsejä kolmesta eri pussista.

Kolmas kuva esittää ryhmää miehiä eräänlaisessa painiotteessa. Lewis kertoo kyseessä olevan islantilainen painitekniikka Glima, joka yllätti hänet feminiinisyydellä ja tanssillisuudella. Lewis ja Daugaard demonstroivat painitekniikkaa ja onnistuvat yllättämään yleisönkin sen tanssimaisella vastustajan jalat alta vievällä liikkeellä. Näin Lewis esittää Displacement-teoksensa taustavaikutteet tiiviillä rytmityksellä ja kiinnostusta herättäen. Hän korostaa, että teos on puoli tuntia pitkä ja helppo kiertueille.

Daugaard esittää myös teoksesta lyhyen otteen, jossa strippaa farkunsa, pukeutuu blondiperuukkiin ja mustiin kiiltonahkakorkokenkiin. Daugaardin poseeratessa eri asennoissa kuin peilaten itseään taustalla soi Serge Gainsbourg’n ja Brigitte Bardot’n Bonnie & Clyde. Tämän lisäksi Lewis näyttää vielä video-otteen esityksestä ja yleisölle tarjotaan sipsejä. Videolla kuuluu naurunpyrähdyksiä, kun kaksi miestä alusvaatteisillaan tekee ruskeaa nahkasohvaa hyväksi käyttäen humoristisia, akrobaattisia liikkeitä ja sukupuoliroolien rajoja haastavia poseerauksia.

Tallenne antaa teoksesta positiivisen kuvan, joka saa haluamaan lisää. Se näyttää tarpeeksi, mutta ei liikaa. Lewis tiivistää teoksen toiseen kertaan seuraavasti: 30 minuuttia pitkä, kaksi miestä ja sohva. Teos on tähän mennessä kiertänyt Venäjällä, Saksassa ja Tanskassa. Lewis ja Daugaard käyttävät tilaisuuden myös hyväksi tekeillä olevasta projektistaan kertomiseen, jonka nimi on Instant Bliss ja joka käsittelee ekstaasia. Lopulta he tarjoutuvat vielä vastaamaan kysymyksiin.

Näin Lewis pääsee kertomaan millaisia reaktioita teos on herättänyt yleisöissä Tanskassa ja Venäjällä sekä toisesta omasta projektistaan, jossa hän tekee erilaisia interventioita yhteiskunnan eri alueilla. Kokonaisuudessaan Lewisin ja Daugaardin presentaatiosta sekä Lewisin työstä taiteilijana jää energinen ja positiivinen vaikutelma. Displacement -esityksen haluaisi nähdä kokonaan, koska tuntuu, että siinä käsitellään sukupuolirooleja raikkaalla tavalla.

Salka Ardal Rosengren, Mikko Hyvönen ja Trash Talk

Lewisin ja Daugaardin jälkeen ruotsalainen Salka Ardal Rosengren ja suomalainen Mikko Hyvönen istuvat yleisön eteen tuoleille, ovat hetken hiljaa kuin odottaen jotain kunnes alkavat puhua itsekseen, äänettä ja pohtivasti. Välillä kumpikin toistaa ääneen joko sanaa ”fish” tai ”vein”. Tämä jatkuu hetken, kunnes kummatkin nousevat tuoleilta ja alkavat kävellä edestakaisin kohti yleisöä ja pois päin, välillä toistaen sanaa ”fun”. Muutaman kerran jälkeen kummatkin istuvat taas tuoleille ja sanovat, että esitys on yleensä puoli tuntia pitkä, mutta tätä varten lyhensivät sen, jotta on aikaa kysymyksille.

Yleisöstä kysytäänkin, onko konseptina keskustelu, jossa toistetaan vain tiettyjä sanoja. Rosengren ja Hyvönen vastaavat tähän ympäripyöreästi, että hyvä kysymys ja pyytävät toista kysymystä. Kaikki odottavat kuka seuraavaksi kysyy ja mitä. Kun toinen kysymys tulee, Rosengren ja Hyvönen vastaavatkin siihen esityksen aiempaan tyyliin. Puhuen äänettömästi ja pohtivasti, kunnes taas näyttävät siltä, että kysykää lisää. Esityksen idea yleisön ja esiintyjien välisestä jännitteestä, kysymyksen ja vastauksen dynamiikasta, alkaa hahmottua ja kiinnostaa.

Rosengren ja Hyvönen odottavat uusia kysymyksiä kärsivällisesti. Esittävät, että sellaisen kuulevat ja vastaavat siihen, pyytävät lisää kysymyksiä, koska aika on rajallinen. Suurimmaksi osaksi yleisö on hiljaa ja tämän suhde esiintyjiin muodostuu kiinnostavaksi. Lopulta joku kysyy viimeisen kysymyksen: ”What did you leave out?” Rosengren ja Hyvönen nousevat tuoleilta ja alkavat hyräillä. Tämä muuttuu lauluksi, jossa kysymyksen sanat toistuvat. Samanaikaisesti he kävelevät hitaasti pois hyvästellen yleisön.

Rosengren ja Hyvönen palaavat vielä vastatakseen oikeasti kysymyksiin ja kertoakseen Trash Talk -teoksesta. Trash Talk vaatii yleisökysymyksiä toimiakseen. Kysymyksiin Rosengren ja Hyvönen vastaavat osittain improvisoiden ja kokeillen erilaisia tapoja. Toisaalta heitä kiinnostaa myös hiljaisuus yleisön ja esiintyjän välillä. Koskaan kuitenkaan ei ole ollut tilannetta, ettei yleisöstä tulisi yhtäkään kysymystä.

Teos luottaa yleisön ja esiintyjien väliseen suhteeseen, joten koko teoksen näkeminen ja miten se toimii eri yleisöjen kanssa alkaa kiinnostamaan. Minkälaisilla tavoilla Rosengren ja Hyvönen vastaavat yleisön esittämiin oikeisiin tai kuviteltuihin kysymyksiin, minkälaisia kysymyksiä nousee ja miten hyvin yleisö lähtee mukaan esityksen kehittämiseen. Presentaatiossaan Rosengren ja Hyvönen hienovaraisesti höynäyttävät kokenutta yleisöä, mikä saa huvittumaan. Esityksestä jää tunne, että siinä on oivallettu jotain kiinnostavaa ja se tarjoaa myös yleisölle oivalluksia.

Sara Gebran ja protesti

Viimeisenä tanskalainen Sara Gebran on päättänyt tehdä poikkeuksen ja viime hetken muutoksen ohjelmaan. La Santa Lucha vs Royal Rumble -teoksen sijaan Gebran esittää neljän tanssijan kanssa protestin, jonka muoto perustuu Ivana Müllerin While we were holding it together -teokseen. Gebran on teoksesta ottanut sen staattisen muodon ja vuorosanojen alkuosan. Muuta yhteistä protestilla ja Müllerin teoksella ei ole.

Gebran ja neljä muuta Outi Condit, Aleksi Koskelin, Sebastian Rasmussen ja Maria Stiernborg seisovat, istuvat tai makaavat paikoillaan jähmettyneenä eri asennoissa ja toistavat vuorosanojaan, joista jokainen alkaa ”I imagine…”. Vuorosanoissa kritisoidaan platformin toimintaa, markkinahenkisyyttä, tehokkuusajattelua ja laatutavoitteita: ”I imagine that you are all here to buy this pre-selection, based on a high quality representation of the good Nordic art, so that your investment is worth it.”

Jokaiselle More, more, more -presentaatioon tulevalle Gebran jakoi alussa kolme liuskaa pitkän tekstin, jossa on samat vuorosanat jälkeen päin luettavaksi. Tekstissä kritiikki kohdistuu platformin esiintyjävalintojen rajaukseen. Siihen, miten kuuden jo menestyvän pohjoismaisen tanssiryhmän sijasta tapahtumaan olisi voitu tuoda 80 itsenäistä ja vähemmän tunnettua taiteilijaa, jotka enemmän tällaista tilaisuutta tarvitsevat. Siihen, miten presenterit, rahoittajat ja järjestäjät määrittävät taidemaailman strategiat ja edellytykset, keskittävät vallan ja rahan käytön.

Sillä aikaa kun Gebran kuvittelee, että jonain päivänä taloudellisia resursseja ei ensimmäisenä jaeta presentereille, rahoittajille ja järjestäjille, eikä palkan oleteta ensimmäisenä kuuluvan näille, jättäen tähteet harvoille ennakkoon valituille taiteilijoille, huomaan, että vieressäni olevat henkilöt selailevat Ice Hotin muuta ohjelmistoa. Vaikka Gebran pyrkii saamaan yleisön ajattelemaan valtaansa ja sen vaikutusta alan kehitykseen, niin itse mietin onkohan tämä oikea tapa, aika ja paikka tälle protestille. Jaksaako kukaan yleisöstä keskittyä Gebranin tekstiin ja ottaa sitä tosissaan, kun toisaalta siinä ei ole mitään yllättävää. Kyynisesti ajateltuna kaikki tietävät nämä lainalaisuudet ja ilman presentereitä, rahoittajia ja järjestäjiä ei hänkään olisi Ice Hotissa tätä protestiaan esittämässä.

Protestin päätyttä kysynkin vieressäni istuvalta naiselta, joka osoittautuu lontoolaisen tanssitalon Sadler’s Wellsin programmeriksi ja tuottajaksi Emma Gladstoneksi, mitä mieltä hän yleisesti on More, more, more -konseptista. Gladstone ehtii pikaisesti vastaamaan, että hänelle se on erittäin hyödyllinen ja tärkeä tapa saada tietoa kiinnostavista tekijöistä, mutta taiteilijoille se on vaikeaa. Kiinnostavat tekijät jäävät kyllä mieleen tulevaisuuden projekteja varten, vaikka juuri nyt hän ei ole tilaamassa yhtäkään teosta.

 Saara Moisio