Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


14.12.2012   |   Emma Vainio

Lumikuningatar tarjosi hyytävää lumisadetta, herttaisia kliseitä ja loistavaa tanssia

Joulukuisen tiistai-illan lumituisku oli kuin omiaan virittämään Lumikuningatar-baletin hyiseen tunnelmaan. Kun Pähkinänsärkijä-klassikosta tutut lumihiutaleet leijailevat lempeästi maahan, ovat Lumikuningatar-baletin valkeat tanssijat kuin jäisenä kasvoja piiskaavaa tihkua, joka kimaltelee hopeisena pohjoistuulessa.

Kun Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve teki Joutsenlammen koreografiaa muutama vuosi sitten, hän kertoi seuranneensa joutsenten liikkeitä joen rannalla Prahassa. Myös tällä kertaa Greve on selkeästi ammentanut ympäristöstään. Inspiraatiota Lumikuningattaren toteutukseen on varmasti antanut pohjoinen, hyytävä Suomi – ja suomalaiset, jotka tuntuvat sydäntalvella jähmettyvän untuvatakkiensa, kaulaliinojensa ja huppujensa suojiin. Mutta kuten tarinan opetuksessakin sanotaan: ”Jos vaalit sydämesi lämpöä, voit voittaa kaikki vastoinkäymiset.”

Klassiseen koreografiaan Greve on onnistunut sulauttamaan kiehtovia yksityiskohtia. Lumikuningattaren ja hänen seuralaistensa korostetun suorat kädet ja mielenkiintoisesti sarvina törröttävät sormet ovat kuin jääpuikkoja. Ja illuusio toimii. Hyvin tanssineen Mai Komorin kylmä olemus Lumikuningattarena jäi tosin ehkä vähän liiankin kylmäksi. Jäisenä hehkuvan valtiattaren olisi toivonut nousevan vielä selkeämmin esiin ilmaisullaan. Nyt hän joutui välillä näyttävästi elehtineen lumihiutalearmeijansa varjoon.

Lumikuningatar Andersenin satukirjassa, WSOY 1963, kuvitus Janusz Grabianski. Kuva Liisa Vihmanen.

 

Erityisen kiitoksen ansaitsevat Lumikuningattaren valkeina kiemurtelevat noitaolennot, jotka tuntuivat kihertävän katsojan korvan takana, onnistuneen äänisuunnittelun avulla.

Kenneth Greve tuntuu rakentaneen Lumikuningatar-baletin jo etukäteen klassikoksi. Mukaansatempaavaan satuun on leivottu mukaan elementtejä tutuista koko perheen baleteista. Tarina alkaa lapsen syntymäpäivillä, jolloin kaikki on vielä hyvin. Sitten mennään nukkumaan ja alkaa tapahtua kummia. On valkoisiin riveihin muodostuvia lumihiutaleita ja on värikkäitä karakteritanssikohtauksia eri puolilta maailmaa – kaikki nämä elementit ovat oikeastaan suoria lainoja Pähkinänsärkijästä. Ruotsalaisten, espanjalaisten, persialaisten, japanilaisten ja venäläisten tanssia katsoessa alkaa jo tulla toiston makua. Kliseistä, vanhanaikaista, mutta samaan aikaan kieltämättä hyvin herttaista.

On Lapin seitaa ja jääkarhua, ja vilahtaapa lavalla Joulupukkikin. Saunovat maahiset ovat alkuun vain huvittavia, mutta yllättäen sähäkästä saunanäkymästä muodostuu yksi illan huippukohtauksista. Maahiset tekevät selväksi, että Kansallisbaletista löytyy testosteronia ja ponnistusvoimaa. Joukkoa johtavaksi velhoksi eläytyvä isokokoinen Nicholas Ziegler on erityisen uskottava sarvipää.

Kenneth Greve: Lumikuningatar. Kuvaaja Sakari Viika.

Varsinkin illan alkupuolella lapsiesiintyjät saivat ansaittua huomiota. Ja miten rohkeita, ilmeikkäitä ja ilmaisullisesti taitavia lapsitanssijat ovat!  Illan mittaan myös yleisössä istuvien lasten rooli kasvaa ratkaisevan suureksi, kun Kaita pelastetaan yhdessä Lumikuningattaren lumouksesta.

Perheen pienimpiä on ajateltu myös, kun tarinaan on otettu mukaan kertojahahmo. Vaikka kertojan puhe on välillä hiukan päälle liimattua tapahtumien kanssa, se helpottaa kieltämättä aikuisenkin katsojan pysymistä kärryillä juonessa. Tällä kertaa kertojan eli isoäidin roolista vastasi näyttelijä Krista Kosonen. Olisi kiintoisaa nähdä, miten tähtitanssijaksi tituleerattu Minna Tervamäki suoriutuu roolista toisessa miehityksessä. Ja minkälaisia uusia piirteitä Lumikuningatar-satu hänen kertomanaan saa?

Lumikuningatar-baletti antaa varmasti suuria elämyksiä kaiken ikäisille. Mielenkiintoista on nähdä, kehittyykö siitä oikea klassikko, jota esitetään Pähkinänsärkijän rinnalla. Ainesta on.

Emma Vainio

Kirjoittaja on äitiysvapaalla oleva kulttuuritoimittaja, jolle tanssin katsominen on elämän suola ja itse tanssiminen elämän sokeri.

Lue myös Tuuli-Maaria Louhensalo-Lindströmin arvio samasta teoksesta sekä Liisa Vihmasen kirjoittama haastattelu Kenneth Grevestä.