Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


12.12.2012   |   Saara Moisio

Ennakko-odotuksiin sopimaton tanssiteos

Mitä nousee ensimmäisenä mieleen Teuvo Tuliosta ja Suomi-filmistä? Kesäyöt, viljapellot, heinäladot, kukkamekot, suomalaiset kansallismaisemat, tukkijätkät ja kartanon tyttäret. Mielessä on idyllinen ja aurinkoinen, musta-valkoinen kuvasto, jossa tunnekuohujen jälkeen lopulta oikea tyttö ja poika saavat toisensa. Tämä mielessäni menin katsomaan tamperelaisen koreografin Maija Hoiskon ja tanssijoiden Pekka Hiltusen, Marjo Hämäläisen ja Kalle Suomisen teosta Sopimaton. Heti alkuun teos yllätti sillä, miten vähän se sopi yhteen omien mielikuvieni ja odotusteni kanssa.

Käsiohjelman mukaan Hoiskon ja työryhmän innoittajana teoksessa ovat vahvimmin olleet Teuvo Tulion elokuvat ja niistä otetut valokuvat. Inspiraation lähteistä löytyy myös Mary Wigmanin Noitatanssi, R-kioski -kirjallisuus, Sibelius ja Wu Tang Clan. White Trash Designin pilvitaivasta kuvaavat lavasteet lupaavat aurinkoista Suomi-filmin innoittamaa näyttämöteosta. Ensimmäinen ristiriita omien odotusteni ja teoksen suhteen kuitenkin ilmenee, kun kolme tanssijaa astuu näyttämölle pukeutuneena farkkuihin ja western-henkisiin ruutu- ja hapsupaitoihin.

Aurinkoisen heinälatoromantiikan sijaan saankin synkkää ja ilmeetöntä tunnemyrskyjen, rakkauden kaipuun ja kolmiodraaman kuvausta. Jouni Tauriaisen äänisuunnittelu ja musiikki korostaa tätä hetkittäin ahdistavaksikin käyvää tunnelmaa. Vaihtelut klassisesta musiikista, elektroniseen biittiin ja Suomi-filmien repliikeistä miksattuun äänimaailmaan luovat toisaalta yhtenäisen ja kiinnostavan taustan teokselle, mutta toisaalta saavat kysymään, miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa.

Tämä kysymys nousee mieleen myös koreografian edetessä. Työryhmä on päättänyt keskittyä rakkauden, sen kaipuun ja tunnemyrskyjen käsittelyyn, jotka kaikki ovat vahvasti niin Suomi-filmin kuin kioskikirjallisuudenkin teemoja. Kaksi miestä ja yksi nainen muodostavat näyttämölle tunnekuohuissa painivan kolmikon. Näitä kuohuja kuvataan osuvasti teoksessa kolme kertaa toistuvan holtittomasti pyörivän ja poukkoilevan liikkeen kautta. Liikkeen vaikutusta tehostavat tanssijoiden toistensa päälle huutamat irralliset repliikit, kuten Äläpäs potki tyttö! No, enhän minä, mutta kutittaa niin!, Miksi et halua tulla mun viereen? Siksi koska siinä on ollu liian moni. Samanaikaisesti taustalla soi vimmainen viulukvartetto. Kohtaukset kruunaa tanssijoiden takaa yläviistosta kohdistettu kirkas valaistus.

Maija Hoisko: Sopimaton, kuvassa: Pekka Hiltunen, Marjo Hämäläinen ja Kalle Suominen, kuva: Maija Hoisko

Tämän lisäksi koreografiassa on hyödynnetty Suomi-filmien pariskunnille ominaisia poseerauksia, tukkijätkien painiskelua sekä pari- ja rivitanssin kuvioita. Puheessa irrallisten repliikkien lisäksi toistuu eroottisväritteinen tekstipätkä kioskikirjallisuudesta. Poseerauksista ja pari- ja rivitanssin kuvioista on kehitetty mekaanisia versioita, jotka toteutetaan kylmän ilmeettömästi ja robottimaisesti. Liike ei saa haltioitumaan ja samaistumaan vaan etääntymään teoksesta. Etääntymisen tuloksena teoksen aikana alkaa pohtimaan toisaalta miksi tämä ei kosketa ja saa mukaansa, toisaalta mitä teoksen tekijät haluavat yleisön saada ajattelemaan.

Vaikka teos ei vastannut odotuksiani Suomi-filmien idyllistä, se toi kiinnostavasti esiin niissä vallinneen tunnemaailman synkemmän puolen ja rakkauden kaipuuseen liityvän epätoivon. Kahden nuoremman miestanssijan ja hieman iäkkäämmän naistanssijan välisessä jännitteessä on kolmiodraaman ainekset, jossa nainen on päähenkilö. Hiltunen ja Suominen ovat ilmeettömiä, maskuliinisuuden perikuvia ja Hämäläinen näiden välillä risteilevä rakkautta etsivä nainen, joka lopulta jää yksin. Kokonaisuudessaan teoksesta jää hämmentynyt ja melankolinen olo. Onko Suomi-filmien aurinkoisen kuvaston taustalla siis melankoliaa ja synkkyyttä, jonka työryhmä haluaa tuoda esiin?

Kiinnostavin osuus seurasikin esityksen jälkeen keskusteluissa seuralaisteni, äitini, siskoni ja isoäitini, kesken. Isoäitini lähti Manilla-teatterista ulos niin nopeasti kuin vain pääsi ja kommentoi olevansa ”liian vanha tällaiseen”. Hänelle aika-ajoittain koreografiassa toistuneet riuhtovat, sätkivät ja kouristelevat liikkeet muistuttivat joskus näkemistään epilepsiakohtauksista ja niistä tuli epämiellyttävä olo. Hänen sanojaan mukaillen esitys meni ”yli hilseen”.

Näin kävi myös siskolleni, joka lähti kyseenalaistamaan koko esityksen tarkoitusta, jos sitä siten, että se tarjoaa katsojallekin jotain. Hän kysyi, mikä on tekijöiden tarkoitus ja tavoite tässä ollut, mitä tällä on haluttu saavuttaa? Itse koin teoksen tunnekuohujen kuvauksena ja pyrkimyksenä osoittaa, mitä se ihmisluonnosta kertoo. Äitini onnistui parhaiten löytämään teoksesta juonen, kasvutarinan rakkaudenkaipuisesta naisesta, joka meinaa hukuttautua järveen, mutta nouseekin jaloilleen itsenäisenä ja vahvana. Vaikka oma kokemukseni oli ristiriitainen itse esityksestä ja seurueessamme se herätti reaktioita laidasta laitaan, niin tanssiteoksena Sopimaton tarjosi kiinnostavasti poikkeavan näkökulman Suomi-filmiin.

Saara Moisio

***

Maija Hoisko: Sopimaton
Koreografia: Maija Hoisko
Tanssi: Pekka Hiltunen, Marjo Hämäläinen, Kalle Suominen
Valosuunnittelu: Vespa Laine
Musiikki ja äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Lavastus ja puvustus: White Trash Design
Valorakennus: Tony Nurmi
Tuotanto: Läntinen tanssin aluekeskus, Sisä-Suomen tanssin aluekeskus sekä Maija Hoisko ja työryhmä
Tukijat: Valtion tanssitaidetoimikunta ja Turussa Aurinkobaletti.