Tanssitaiteen verkkolehti

ARVIOT


29.10.2006   |   Karoliina Korpilahti

Hana to Shi (Ken Mai/Naamio ja Höyhen), Helsinki, ensi-ilta 5.10.2006

Karoliina Yli-Honko: Ylistys persoonalliselle kauneudelle
Japanilaisen butô-taiteilija Ken Main ryhmäteos Hana to Shi, Kukka ja kuolema, on täynnä lakastunutta loistokkuutta hämärässä ja pelkistetyssä tilassa. Lähes kaikki on päinvastaista länsimaalaiselle ajattelutavalle, joten katsomiskokemus on haastava mutta kärsivälliselle yleisölle palkitseva.



Kuva: Axel Straschnoy

Hana to Shi – Kukka ja kuolema

Koreografia, ohjaus, äänisuunnittelu: Ken Mai
Esiintyjät: Akseli Aittomäki, Virpi Byring, Saara Hannula, Johanna MacDonald, Minja Mertanen, Liana Potila, Sani Rounakari, Juha Sääski, Kirsi Vanhamaa ja Ken Mai
Puvut: Virpi Byring ja työryhmä
Valosuunnittelu: Juha Sääski
Valo- ja ääniajo: Pauliina Satsuki
Graafinen suuunnittelu: Johanna MacDonald
Tiedotus: Akseli Aittomäki ja Piritta Puhto
Tuotanto: Teatteri Naamio ja Höyhen

Ensi-ilta 5.10.2006
Höyhentämö, Helsinki


Ylistys persoonalliselle kauneudelle

Hana to Shi -teoksen esiintyjien ryhmä koostuu esitystaitelijoista, näyttelijöistä ja tanssijoista. He muodostavat persoonallisen joukon, joka vaikuttaa aavemaiselta valkoiseksi maalatulla ihollaan, hitaissa liikkeissään ja eriskummallisissa puvuissaan.

Työryhmän ja Virpi Byringin luomassa puvustuksessa on käytetty juhlavia kankaita, paljetteja ja tylliä, mutta ne ovat kaikki jostain rikki ja puettu tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Asut ovat epätäydellisiä, kuluneita ja rikkinäisiä. Näin hahmot muistuttavat vuosisatoja vaeltaneita henkiä.

Kaikilla on ranteessaan kukka, jota voi pitää japanilaisen nô-teatterin perustajahahmon Zeamin kirjoitusten mukaan vertauskuvana kauneudelle. Kukat ovat erilaisia, jollakin oli kädessään syksyinen oksa. Nämä kuivuneet kukat kuvastavat mielestäni esiintyjien omaa persoonallista kauneutta. Jokainen on erilainen, mutta omalla tavallaan kaunis ja arvokas. Kukkien kuihtuneisuus ja vaatteiden rikkonaisuus toi mieleen kaiken pysymättömyyden ja väliaikaisuuden.

Ryhmä liikkuu butôlle tyypillisesti hitaasti, kuin meditoiden liikkeillään. Aikakäsitys tuntuu venyvän eikä minuuteilla ja sekunneilla ole enää merkitystä. Rauhallisesti toistettuja liikekuvioita varioidaan vaihtuvien tunnetilojen ja sitä kautta kasvojen ilmeiden kautta. Nopeammissa liikkeissä, kuten raskaissa huudolla aksentoiduissa hypyissä voi nähdä muistumia kabuki-teatterista.

Ruumiin sietokykyä koetellaan, kun esimerkiksi käsiä saatetaan pitää ylhäällä loputtomalta tuntuva aika. Tämä on erityisen vaikuttavaa, kun näkee miten ihmiset kamppailevat itsensä kanssa, mutta vaikka kuinka jäsenet tärisevät ja hengitys raskautuu, niin sitkeästi raudanlujalla tahdolla pusketaan loppuun asti. Ihailen kaikkien esiintyjien sitkeyttä ja mielenvoimaa – osa heistä on tutustunut butôon vasta viime keväänä. Erityisesti tanssija Minja Mertasen esiintyminen ansaitsee kiitosta, hänen jännitteensä katseesta sormenpäihin oli vangitsevaa, eikä se hyytynyt kertaakaan vaativan esityksen aikana.

Ken Mai toimii ryhmän vastapainona, itsenäisenä osana. Muiden esiintyjien vaatteiden värikylläisyyden taustalla Main paljas vartalo toimii ikään kuin maadoittajana, tasoittaen vaikutelmaa. Mai liikkuu lähes läpi esityksen paikallaan esitystilan nurkassa muiden esiintyjien takana. Häntä on usein vaikea nähdä ja itse yhdistin tämän japanilaiseen ajattelutapaan kätketyn kauneudesta. Itse asiassa Main hitaampaakin hitaampi liike on koko esityksen pääasia, mutta se on piilossa muun toiminnan taustalla, jolloin sen arvo päinvastaisesti korostuu.

Kiitosten jälkeen yllätyksenä Ken Mai astui vielä itse valokeilaan, tanssien lyhyen soolon klassisen musiikin säestyksellä. Hänen intensiteettinsä oli aivan omaa luokkaansa, sellaista, joka väristelee jokaista solua ainutlaatuisella herkkyyden ja voiman yhdistelmällään. Butô tuntuu kiinnostavan helsinkiläisiä, sillä lisäesityksetkin ovat jo lähes täyteen varattuja.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti Liikekieli.comiin sekä estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org).